Rekisteröidy
Unohtuiko salasana?

Uudelleen 60-luvulle!

Kuva: Tallink Silja

Olipa kerran aika, eikä niinkään kauan sitten, jolloin isät ja pojat pukeutuivat samanlaisiin vaatteisiin ja kuuntelivat kutakuinkin samaa musiikkia.

1950-luvun keskiluokkaisessa musiikkimaailmassa ei mitään Paul Ankan teinipoppia rankempaa juuri tunnettu. Äidit ja tyttäret laulelivat yhdessä koko perheen elokuvien säveliä tyyliin Doris Dayn "Que Sera Sera".

Mutta kaikille tämä ei riittänyt. Elettiin 1950-luvun puoliväliä, jolloin koitti amerikkalaisen rock'n rollin aika. Elvis Presleyn, Chuck Berryn ja Little Richardin raju ilmaisu oli vanhoillisille aikuisille aivan liian epäsovinnaista. Tämähän taas sopi nuorisolle erinomaisesti.

Samoihin aikoihin, vuonna 1955, teattereihin tulivat ensimmäiset vanhempien auktoriteettia kyseenalaistavat James Dean -elokuvat "Eedenistä itään" ja "Nuori kapinallinen". Nämä ilmiöt vahvistivat tosiasian, että sukupolvien välillä oli kuilu.

Vastedes nuoriso tekisi itse omat juttunsa

Englannissa Merseybeat teki tuloaan, mutta sitä ennen instrumentaalirock loi hahmon kitarabändin kokoonpanolle. The Shadows -yhtyeen "Apache"-levyllä vuonna 1960 soittivat soolo-, komppi- ja bassokitaristi sekä rumpali. Tämän kokoonpanon omaksuivat sittemmin myös Beatlesit, Rollarit ja monet muut.

Liverpoolissa Merseybeat-soundi yhdisteli teinipoppia, rockia ja rhythm and bluesia. Laulutaito ja stemmalaulanta nousivat menestystekijöiksi. Näistä eväistä The Beatles teki omaperäisen ja tunnistettavan tyylinsä, eräänlaisen poprockin, josta tuli brittien uuden aallon kaikkein menestyksekkäin ilmiö. Myös The Searches, Gerry and The Pacemakers ja Swinging Blue Jeans jättivät kaikki jälkensä liverpoolilaiselle 60-luvulle. Manchesteriläinen The Hollies hallitsi stemmalaulannan erityisen ihailtavasti.

Lontoolaiset The Rolling Stones ja The Kinks ja newcastlelainen The Animals hakivat innoituksensa selvemmin bluesista ja rhytm and bluesista. The Who kallisteli hard rockin suuntaan. 60-luku ei ollut kuitenkaan pelkkää bändien suuruuden aikaa. Vuosikymmen tuotti myös yksilötasolla mestareita, joidenka vertaisia ei synny edes kerran sukupolvessa: Bob Dylan, Roy Orbison ja Jimi Hendrix parhaimpina esimerkkeinä. Heidän vaikutuksensa populäärikulttuuriin on ilmeinen vielä tänäkin päivänä.

Kaikista näistä bändeistä ja tähdistä tuli maailmankuuluja. Luovuuden tulivuori oli purkautunut eikä mikään pysäyttäisi sitä. 1960-lukua pidetään syystäkin toistaiseksi kaikkein luomisvoimaisimpana populaarimusiikin historiassa.

Suomalaiset bändit ajan virrassa

Kuva: Tallink Silja

Suomessa ensimmäisenä instrumentaalirockin uuteen aaltoon ehti mukaan The Strangers ja pian myös The Scaffolds. Pian pelkän rautalangan tilalle tuli laulettu beat, kuten oli käynyt Englannissakin. Stemmalaulanta piti hallita kuin Beatlesit ja Holliesit konsanaan. Juuri laulu oli Ernosin suuri vahvuus. Kauniisti soivatkin moniäänisesti lauletut Erno Lindahlin omat sävellykset. Myös Topmostien laulupuoli oli vahva ja monipuolinen. Topparit liikkuivat suvereenisti lajityypistä toiseen: popista bluesiin ja rokista souliin.

Myös rhythm and blues sai Suomessakin seuraajansa. Etenkin The Roostersin keikkaohjelmistossa kuultiin brittibluesia. Levyiltä muistetaan rock- ja folk-balladit kuten Bella ja Dona, Dona. Suomeksi laulava The First yhdisti suomenkielisen stemmalaulannan ja r&b-vaikutteet harvinaisen onnistuneesti.

Rautalanka ponnahti myös Ruotsissa listoille. The Violentsin "Alpens Ros" levytys oli suuri menestys vuonna 1961. Kappale ei ehkä ollut aivan "instrumentaalirockia" vaan pikemminkin kitarabändin soittamaa humpahtavaa kansanlaulua.

Mutta myöhempi 60-luku nosti esiin myös Ruotsissa suurenmoisia bändejä kuten Tages, The Hounds, The Shanes, Ola and The Janglers ja Hep Stars.

Näe suomalaiset suokkibändit livenä Back to the Sixties -risteilyllä

Arkisto