Mainos

Ulosotto muutti elämän: Talo meni, ystävät jättivät

Studio55.fin lukija, nimimerkki Volyymi kertoi kokemuksensa velkavankeudesta. Aiemmin hyvin toimeentullut perhe joutui ulosoton myötä pienessä kaupungissa silmätikuksi.

Kuluneen kahdeksan vuoden jälkeen asia on vieläkin kipeä. Kierre alkoi jo 1990-luvun pankkikriisistä, mutta olin jo päässyt uudelleen jaloilleni, kunnes taas minusta riippumattomista syistä tuli uusi konkurssi. Kaikki henkilökohtainen omaisuus, uusi talo, huvila ynnä muu takuina. Kaikki ulosmitattiin ja samalla vietiin työ ja toimeentulo. Syynä konkurssiin oli yritykseni asiakas, joka jätti kaikki laskut maksamatta. Myöhemmin sain kuulla sen olleen tahallista. Ajoi itsensäkin konkurssiin väärin ja laittomin perustein ja voi nyt paremmin kuin koskaan.

Tämän uuden konkurssin jälkeen, josta nyt on aikaa kahdeksan vuotta, alkoivat todella suuret taloudelliset vaikeudet. Lainasin tyttäreltäni jopa vuokrarahaa eikä kaupasta enää ostoskoriin päätynyt kuin punaisilla lapuilla merkattuja tuotteita ja kauraryynejä. Alkoi masennuslääkkeiden syönti.  Kaikki ”ystävät” jättivät, kuten myös sukulaiset, joita olin aina auttanut taloudellisesti. ”Jaksamista”, sanottiin ja sen jälkeen tuli täysi hiljaisuus.

Pienessä kaupungissa joutui silmätikuksi, koska perheemme kuitenkin tunnettiin ”hyvin toimeentulevana” aikoinaan ja meillä oli laaja ystäväpiiri. Tai niin ainakin luulin. Näin jälkeen olen miettinyt näitä ihmisiä, joille ulkoinen olemus ja raha merkitsevät kaikkea – ja ikävä ei ole ollut. Putosimme jaloillemme, vaikka tarkkana on saanut olla välillä vuosienkin jälkeen rahan kanssa. Päätimme unohtaa menneet ja tällä hetkellä olen taas yrittäjä ja työtä on riittänyt mukavasti ja voitakin leivän päälle.

Asumme vuokralla. Kesämökki-haaveet on ollut pakko unohtaa, vaikka aina se oli meidän elämäämme, ja meri ja meren läheisyys todella tärkeää. ”Ystävillämme” on mökkejä pilvin pimein, mutta emme ole olleet tervetulleita konkurssin jälkeen yhteenkään. On kummallista ja jotenkin väärinkin, että näin melkein seitsemänkymppisenä toivon ajan kuluvan nopeaan... päästäkseni siitä ulosotosta.

Ulosotto kyllä muistaa joka kuukausi omansa ottaa. Mielestäni aika on kohtuuton. Mutta toivotaan, että olemme vielä sen verran terveitä, että pystymme nauttimaan elämästä, kun ulosotto loppuu. Nythän se on vienyt mahdollisuuden kaikkeen ylimääräiseen ja siihen, mistä joskus haaveiltiin vanhuudenpäivien ajanvietteeksi. Jatkan siis ottamalla pienen pillerin (jonka annoksen olen itse puolittanut) aamulla, että jaksan. Toivon, että vanhenen, että ulosotto loppuu. 

Mutta iloitsen lastenlapsistani, vaikka samalla suren, ettei mitään annettavaa taloudellisesti heille jää. Rakkautta ja muuta apua sitäkin enemmän. Muuttunut en voi sanoa olevani. Tärkeysjärjestys on ollut sama, mutta helpomminkin olisi voinut mennä. Haaveilen, että pääsisin pois tästä kaupungista, ja voisin vieläkin aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä.

Ystävät on laskettavissa yhden käden sormissa. Entiset ystävät tulevat nyt puhumaan small talkia kadulla, kun ovat huomanneet, ettemme olekaan katuojassa ja mielenterveys on kunnossa. Sitä jopa ääneen on ihmetelty... Ja sanottu, ettei koskaan olisi itse voinut jatkaa elämää niin suurten menetysten jälkeen – tarkoittaen taloa ja huvilaa ynnä muuta.

Valehtelisin, jos sanoisin ettei joskus silti tulvahda paha mieli esiin. Sitten kuulee kunniansa mies, jolla oli suuri vaikutus asioiden mönkään menossa. Kun purkaus on ohi, päätän joka kerta, ettei enää taaksepäin katsota. Mutta kyllä se katkeruus aina silloin tällöin päätään nostaa. Miehillä on helpompaa nollata asioita kuin naisilla, jotka mielestäni havainnoivat ympäristöään ja ihmisten reaktioitakin tarkemmin. Joka tapauksessa yhdessä porskutetaan eteenpäin. Kyllä minä lottovoittoa toivon!

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.