Mainos

Tositarinat avioeroista: Täydellinenkin liitto voi loppua äkisti

Studo55.fi pyysi lukijoitaan jakamaan erotarinansa. Lue tositarinat yllättävistä shokkieroista, raastavista riidoista ja siitä, miten erosta selviää eteenpäin.

Täydellinen liitto loppui toiseen naiseen

"Avioliittomme oli minun ja kaikkien ystäviemme mielestä lähes täydellinen. Viisi kuukautta sitten mieheni tunnusti, että hänellä on toinen nainen. Hän jätti minut ja 11-vuotiaan tyttäremme 21 yhteisen vuoden jälkeen. Tilalle hän otti kolmen lapsen äidin, joka myös oli onnellisessa avioliitossa. Nyt olen kohtuullisessa sovussa tulevan ex-mieheni kanssa. Hän menetti erossa rakastavan vaimonsa, sukunsa, lähes kaikki ystävänsä - minun mielestäni lähes kaiken. Tällä hetkellä minulla on tunne, että minä selviän, mutta selviääkö hän? Olen kysynyt häneltä, mitä sellaista uusi elämä voi tarjota, että tämä kaikki täytyi tehdä? Hän ei osaa vastata. Joskus ero taitaa tulla siitä syystä, että kaikki on liian hyvin."


Elämän kammottavin hetki


"Menin naimisiin 19-vuotiaana, tasan 30 vuotta sitten. Alussa kaikki oli ihanaa, juuri sellaista kuin perhe-elämän kuuluukin olla. Saimme kaksi tervettä, ihanaa poikaa.

Vähitellen alkoholi alkoi tulla mukaan mieheni elämään. Hänen siirryttyään ravintola-alalle alkoholi vei häneltä lähes kaiken huomion, työn lisäksi. Yritin kaikkeni: puhuin miehelleni ja hänen isälleen, jotta tämä puhuisi pojalleen – itse siitä sain haukut. Kävin perheneuvolassa ja yritin turhaan saada miestä sinne. Kaiken aikaa hoidin yksin kotia ja lapsia ja olin yksinäinen. Viisi vuotta kestin tuota, ja kun muutosta ei tullut, hain avioeroa. Siitä mies säikähti, paransi tapojaan hetkellisesti, mutta sekin liian myöhään. Tunteeni olivat jo kuolleet.

Sain vuokra-asunnon kaupungilta, otin lapset ja koiran ja muutin pois. Mies löysi melko pian uuden, hyvin nuoren lohduttajan. Minäkin aloin seurustella. Varsinainen ero oli hyvin likainen ja riitainen, mies oli katkera. Siihen sotkeutui mukaan myös appeni, jolta en koskaan apua tai ymmärrystä saanut, sillä eihän hänen pojassaan voinut vikaa olla. Ero tuli kuitenkin, lapset jäivät minulle, mies muutti uuden kumppaninsa kanssa 600 kilometrin päähän eikä juurikaan tavannut lapsiaan.

Lasten ollessa jo aikuisia eräänä päivänä 15 vuotta myöhemmin ex-mieheni soitti minulle ja kysyi, vieläkö vihaan häntä. Sanoin, etten ole koskaan häntä vihannut. Hän siihen, että en minäkään sinua enää. Kauan se kesti.

Muutamaa viikkoa myöhemmin ovellemme koputettiin. Ihmettelin kuka on ovella tähän aikaan: poliisit. Vanhin poikani avasi oven, ja poliisimiehet tulivat sisään sanoen että heillä on asiaa pojille. Siinä me seisoimme kasvot valkoisina, minä ja pojat. Sanoin olevani poikien äiti ja pysyväni paikallani. Miehet kertoivat poikien isän kuolleen edellisenä päivänä – joka oli hääpäivämme – tapaturmaisesti hotellihuoneessa ollessaan työmatkalla.

Tuo hetki oli varmasti elämäni kammottavin, samoin poikien.

Outoa oli tuo tapausta edeltävä puhelu, sekä se, että olin silloin hääpäivänämme ajatellut, että niin, tänäänhän on muuten meidän hääpäiväkin. En ollut kaikkina niinä vuosina koskaan ajatellut enkä muistellut hääpäivää, mutta juuri hänen kuollessaanko jokin pakotti minut sitä muistelemaan? Tapahtumasta on aikaa kuusi vuotta, mutta edelleen tulee kyynel silmään."


Vapaus koitti vasta itsemurhan myötä


Avioon 1.12-59. Mies oli palkinnon tarvitseva narsisti, mikä ilmeni papin aamenen jälkeen. Elämäni oli oikea trilleri, ihme, että selvisin helvetistä. Ero kesti kaksi vuotta. En päässyt koskaan kiusaamisesta, kunnes mies hyppäsi Aurajokeen – se oli neljäs kerta. Silloin vasta koitti vapaus.

"Jalat menivät alta"


"Avioiduimme nykymittapuun mukaan hyvin nuorena ja saimme kaksi lasta. Rakensimme oman kodin ja elimme niin kuin kuka tahansa lapsiperhe. Emme vahtineet toisiamme, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen olisi minulla ollut syytä, koska mieheni oli herkkä muiden naisten flirttailulle. Viimeisen 10 vuoden aikana koin vieraantumista ja etääntymistä, mutta en saanut miestäni keskustelemaan asiasta, kunnes sitten yhtenä sunnuntai-iltana sanoin hänelle, että minusta meillä on jotenkin omituinen tunnelma, että olisi syytä opetella puhumaan tai hakea apua siihen, tai viimeinen vaihtoehto on laittaa kantapäät vastakkain. Tähän ex-puolisoni totesi, että hän onkin suunnitellut lähtevänsä ennen kesää. Jalathan siinä meinasivat mennä alta!

Aluksi hän yritti uskotella, ettei ketään kolmatta osapuolta ole, mutta muutaman päivän päästä tunnusti, että onhan se ollut jo kolmisen vuotta. Selvisi siinä sekin, että he olivat jo katsoneet itselleen uuden asunnon ja minunkin tulevaisuuteni he olivat suunnitelleet valmiiksi.  En lähtenyt ovet paukkuen vaan asuin yhteisessä kodissa vielä pari kuukautta ja tein samalla luopumista omalle perheelle rakennetusta kodista niin, että siitä lähtiessä ei jäänyt kaipuuta. Tavaroiden jakamisessa mies yritti olla minulle armelias. Mies puhui koko ajan sopuisasta erosta, mutta voiko sellainen olla sopuisa? Jälkeenpäin hän sanoi minun esimerkiksi ottaneen parhaat astiat – no, hän vei minulta monta vuosikymmentä elämästäni. En lopulta jäänyt suremaan menetettyä rakkautta, koska kaikki se, mitä paljastui, tappoi viimeisetkin lämpimät tunteet. Jäljelle jäi vain suunnaton loukatuksi ja petetyksi tulemisen tunne. Nainen, jonka kanssa mies sitten heti kohta meni vihille, ei suinkaan ollut ainoa avioliiton aikainen suhde.

Vaikeaa on ollut nähdä nyt jo aikuisten lasten pettymys isäänsä, heitäkin on loukattu, vaikkei isä sitä ymmärrä. Vaikeaa on myös itselle ymmärtää sitä, kuinka kauan vie aikaa toipua ja oppia elämään omien tunteiden myllerryksessä. Tapahtuneesta on jo kolme ja puoli vuotta, mutta aina kun luulen jo olevani kuivilla, asiat nousevat jossain yhteydessä esille, ja taas mennään rotkon pohjalle.

Ulkoisesti elämä jatkuu normaalisti: sain oman kodin, jossa tunnen viihtyväni, tein työurani loppuun ja olen nyt eläkkeellä. Harrastan ja ystäviä on. Uutta suhdettakin olen yrittänyt luoda, mutta helppoa se ei ole, vaikka läheisyyden ja läheisen kaipuu on kova. Ex-puolisoni kanssa en ole missään tekemisissä."

"Liitot olivat yhtä helvettiä"


"Erosin ensimmäisestä liitosta viinan ja väkivallan vuoksi. Tästä liitosta on kaksi lasta, joista kummastakin tulee vielä jotain, toisin kuin äidistään. Ero oli hyvin vaikea, mies syytti kaikesta minua ja vaihtoi emäntää useammin kuin mustalainen sukkiaan. Hän on vieläkin vaikea tapaus vaikka erosta on yli 10 vuotta aikaa.

Toinen ero oli hieman helpompi, eikä meillä ole yhteisiä lapsia. Hän vain petti ja huijasi rahani, ja muidenkin, kantoi ikävän taudin ja poistui kuviosta. Hänestä ei ole ollut vaivaa minulle eron jälkeen, muutoin kuin että maksan hänen velkojaan useammalle taholle. Ehkä ne on maksettu kun pääsen eläkkeelle.

Molemmat liitot olivat yhtä helvettiä. Olen henkisesti päässyt niistä yli enkä anna kummankaan pilata elämääni enää. Osaan nauraa jo ja olen viettänyt unohtumattomia hetkiä lasteni kanssa, suurenmoisena apuna ovat olleet myös vanhempani, en olisi selvinnyt ilman heitä mitenkään. Olisipa vain konsti millä kiittää heitä."


"Minut on jätetty kahdesti kuin nalli kalliolle ennakkovarotteluitta. Ensimmäisellä kerralla olin nuori ja sinisilmäinen. Toisella kerralla tiesin, ettei mikään ole ikuista. Kummallakin kerralla luulin vanhenevani mieheni kanssa hamaan tappiin saakka. Kolmatta en ole antanut tulla."


"Eroni oli sillä hetkellä kauhea, kun se oli ajankohtainen. Kesti noin kaksi vuotta, ennen kuin selvisin. Koskaan en ole itkenyt niin paljon kuin silloin. Oli hyvä, että minulla oli pitkäkarvainen koira, jonka turkkiin sain pyyhkiä kyyneleeni. Nyt olen todella onnellinen, että olen päässyt siitä miehestä eroon. Elämäni oli yhtä helvettiä, mutta silloin sitä ei tajunnut ja roikuin siinä tietämättä paremmasta. Kaikille eron partaalla oleville voin sanoa, että kyllä siitä selviää, vaikka se helvetiltä tuntuu kun kohdalla on."

Jätin mieheni tosirakkauden vuoksi


"Olin ollut 30 vuotta aviossa ja avioliitto oli normaali, ei riitoja vaan tasaisen harmaa, kun tapasin Tallinnan laivalla leskimiehen. Se oli suurta rakkautta ensi hetkestä alkaen. Ensitreffeiltä sitten kotiinpaluun jälkeen jäin miehen luo ja laitoin avioeron vireille. Kodin jätin kaikkine tavaroineen, että kun lapset käyvät isänsä luona niin sieltä ei puutu mitään muuta kuin äiti. Neljän vuoden päästä, kun miehelläkin oli jo uusi ihminen rinnalla, jaoimme omaisuuden ja teimme osituksen lakimiesten kanssa. Hetkeäkään en ole katunut ja voi miten onnellinen olin, askeleetkin olivat kuin ruusun tippoja, ja voi miten vähällä unella sitä pärjäsi vaikka töissä tein pitkää päivää. Onnea kesti toistakymmentä vuotta, kunnes sairaus vei hänet tuonpuoleiseen. Nyt tuntuu, että ei kukaan voi häntä korvata eikä ole halua etsiäkään ketään, hän oli täydellinen mies."

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.