Teehetkestä vuosikymmenien suhteeksi

Koko Suomea pitkän taiteilijanuransa aikana tanssittaneen Aira Samulinin ja taiteilija Ekku Peltomäen rakkaustarina alkoi aikoinaan Helsinki-klubilta.

”Kun Hesari avattiin, se oli jotain aivan uutta, kuin Studio 54. Minulla oli silloin Rytmikkäät mannekiinit –tanssikoulu ja kävin paljon itsekin tanssimassa. Kun koko illan tanssi, se kävi treenaamisesta. Sain tanssista myös unohduksen oman elämän vaikeuksiin.”

Aira ei ollut ajatellut, että hän menisi enää koskaan naimisiin. 16 vuotta kestänyt väkivaltainen avioliitto oli aiheuttanut sen, että ensimmäisen avioeron jälkeen sinkkuna elellyt Arja oli miehiä kohtaan torjuva.

”Ekun kanssa en osannut olla varovainen, hän oli niin komea ja nuori ja tuli innolla mukaan työhöni.”

Eräänä iltana Aira oli lähdössä Hesarilta kotiin taksilla, kun kyytiin tuli myös 26-vuotias Ekku Peltomäki. Aira ajatteli aluksi, että mies vietäisiin samalla kyydillä kotiinsa, mutta Ekku ei avannutkaan suutaan osoitettaan kertoakseen.

”Totesin, että mennään nyt sitten meille iltateelle. Se oli ratkaisevaa, sillä aamuunhan se meni. ”

Aira piti selvänä, että kyseessä olisi yhden illan suhde, vaikka hän ei koskaan sellaisia hyväksynytkään. Ekun suunnitelmat olivat kuitenkin toisenlaiset. Yhden illan teehetki venyi vuosikymmenien parisuhteeksi.

”Se oli luonnonoikku, että yhden illan suhteesta tulikin tällainen.” Aira naurahtaa.

Ekku sai kuitenkin Airan vakuuttuneeksi tunteistaan, ja yhteisten vuosien jälkeen Aira on itsekin jo sitä mieltä, että kohtalolla oli sormensa pelissä. Tämä tie heidän oli tarkoituskin kulkea yhdessä.

Vastuuta ja vapautusta

Ikinuori Aira Samulin ei ole koskaan antanut periksi ikävuosien tai ympäristön tuomille vaatimuksille. Minihame korostaa edelleen upeita sääriä ja pitkät hiukset hohtavat kirkkaan punaisina. Avioliitossa vuodet alkoivat kuitenkin painaa – ja Aira halusi vapauttaa Ekun elämälle itsensä jälkeen.

Läheisistään aina hyvää huolta pitänyt Aira oli tehnyt avioliiton aikana kaikki taloustyöt, ja hän alkoi huolestua Ekun selviytymisestä yksin.

”Sanoin hänelle, että sulle käy huonosti, kun minusta aika jättää.”

Suhteen alussa Ekku oli vielä nuori mies, ja Aira valmisteli itseään henkisesti siihen, että jossain vaiheessa suhde päättyisi luonnostaan, ja Ekku löytäisi rinnalleen nuoremman naisen.

”Olisin ottanut sen luontevasti, jos olisin ollut tilapäinen suhde. ”, Aira kertoo. Hän oli jopa huolissaan siitä, miten vakavissaan Ekku tuntui hänen suhteensa olevan.

Suhde kuitenkin tiivistyi koko ajan, ja johti pian siihen, että pari avioitui.

”Ajattelin, että kestää sitten miten kauan kestää, ei minulla ole mitään hävittävää.”

Ensimmäiset kymmenen vuotta Aira ja Ekku viettivät yhdessä 24 tuntia vuorokaudessa. Kaksikolla oli yhteinen elämänrytmi ja työt hoidettiin samalla tahdilla yhdessä.

”Joku määrä on olemassa, milloin tuntee toisen niin hyvin, ettei tule mitään uutta koskaan.” Aira naurahtaa.

Yhteinen elämänrytmi synnytti kuitenkin vahvan siteen, jota sen enempää ikäero kuin ikääntyminenkään eivät katkaisseet, ennen kuin kolme vuotta sitten, kun pari asettui asumaan eri taloihin Airalle rakkaassa Hyrsylänmutkassa.

Itsenäistymisen pakko

Elämä on opettanut Airan huolehtijaksi ja vastuunkantajaksi. Myös Pirjo-tyttären sairastuminen skitsofreniaan nuorena tyttönä on sanellut hänen elämänsä valintoja.

Myös avioliitossa Ekun kanssa Aira otti vastuulleen arjen pyörittämisen ja kotityöt.

”Kannoin vastuuta, vaikka ei olisi tarvinnut. Olin liian paljon, haluan aina antaa enemmän kuin saan. Mutta loputtomiinhan se ei voi jatkua. Ratkaisut ovat olleet oikeita ja varmaan myös Ekun mielestä.”

Vasta vuonna 2003 läpikäydyn avioeron myötä Airan vastuuntunto Ekkua kohtaan katosi. Ystävyys ja yhteys eivät toki ole kadonneet, mutta erillisissä taloissa asuminen on pakottanut itsenäisyyteen.

Avioeron myötä Ekku voi Airan mukaan löytää myös uuden kumppanin. Jos niin kävisi, Airan mieli ei pahoittuisi.

”Mitäs siinä, ei se mulle kuulu. En pidättele Ekkua mitenkään, kyllä hän sen tietää. Ei meidän välit siitä mihinkään muuttuisi.” Aira tokaisee.

”Olen 81-vuotias. Ei olisi luonnollista, että vieläkin tuntisin olevani vastuussa toisesta.”