Mainos

Sini sai ADD-diagnoosin aikuisena – "jumittaminen" selittyi

Laiska, tyhmä ja saamaton. Sellaisena Sini Karjalainen, 54, oli tottunut itseään pitämään, kunnes sai nelikymppisenä ADD- eli tarkkaavaisuushäiriödiagnoosin. Sini uskoo häiriön vaikuttaneen ihmissuhdeongelmien lisäksi masennukseen sairastumiseen. Lääkkeet helpottavat arkea, mutta niiden varaan ei voi jättäytyä.

Kun Sini Karjalainen aloittaa tiskaamaan, hän ei oikeastaan välttämättä aloita. Hän kyllä lähtee hakemaan astioita olohuoneesta, mutta saattaa samalla huomata, että koiran lelut ovat pitkin lattioita; ne pitää kerätä. Seuraavaksi silmiin osuu likainen matto; se pitää puistella ulkona. Asia toisensa jälkeen Sini siirtyy tekemään jotakin.

– Enkä loppujen lopuksi ole tehnyt yhtään mitään, Sini sanoo.

Sinillä on ADD eli tarkkaavaisuushäiriö. Toisin kuin ADHD:hen, siihen ei kuulu hyperaktiivisuutta.

– Minulla on taipumusta pikemminkin jumittamiseen. Jumitan ja jumitan enkä saa mitään aikaiseksi. Jään tietynlaiseen haavetilaan.

Nykyään häiriö näkyy Sinin elämässä muun muassa juuri siivoamiseen ja laskujen maksamiseen liittyvänä arjen pyörittämisen vaikeutena. Ongelmat alkoivat kuitenkin jo koulussa.

– Lukeminen oli minulle yhtä tuskaa. En kerta kaikkiaan pystynyt keskittymään tekstiin enkä siksi pysynyt perässä aineissa, joista en ollut kiinnostunut. Esimerkiksi matematiikassa olen jäänyt ihan kansakoulutasolle. Pääsin jotenkin huijaamalla aina eteenpäin, kunnes lukion ensimmäisellä jouduin lopettamaan koulunkäynnin. Tiesin, etten tulisi ikinä selviämään matikasta, Sini kertoo.

Nyt Sini on yrittäjävuosien jälkeen työkyvyttömyyseläkkeellä. Hän on sairastanut pitkään masennusta, jonka hän uskoo olevan syyn sijaan hoitamattoman ADD:n seuraus. Sini sai ADD-diagnoosin vasta vuonna 2003, 43-vuotiaana.

”Ei voi olla totta!”

– Luultavasti aika monissa perheissä on käynyt niin, että lapsi saa diagnoosin ennen vanhempaansa. Niin kävi myös minun kohdallani, Sini sanoo.

Alkusysäyksenä toimi kahvikupin ääressä käyty keskustelu Sinin kotiinsa palkkaaman siivoojan kanssa.

– Hän jutteli ADHD-diagnoosin saaneesta lapsestaan. Kun hän kertoi, millainen tytär oli, vertasin häntä omaan tyttäreeni ja ajattelin: ei voi olla totta, ihan samoja asioita!

– Seuraavaksi löysin Suomen ADHD-Aikuiset ry:n, kävin heidän sivuillaan lukemassa ihmisten tarinoita ja ajattelin: ei voi olla totta, täällä on kuvattu minua, minullakin on se! Tosin ilman hyperaktiivisuutta.

Sini varasi tyttärelleen ajan ADHD:hen erikoistuneelta lääkäriltä. Diagnoosi varmistui lähes välittömästi. Seuraavaksi Sini kysyi yhdistyksen verkkoyhteisöstä, miltä lääkäriltä hänen itsensä kannattaisi varata aika.

– Olin huomannut nettikeskusteluja lukemalla, että mille tahansa lääkärille ei kannata mennä, sillä jos he eivät tiedä häiriöstä, he sanovat sitä mielikuvituksen tuotteeksi. Jopa jotkut neurologian ylilääkärit väittävät, ettei tällaista oireyhtymää ole olemassakaan tai ettei sitä ole olemassa aikuisilla. Julkisen puolen kautta diagnoosin saaminen on todella hidasta ja takkuista, ja turpiin tulee kyllä monen monta kertaa.

Yhteisön avulla Sini löysi lääkärin, joka antoi diagnoosin ja lääkkeet kahden haastattelun jälkeen.

– Lääkäri lähetti minut vielä Hyksin neuropolille, koska haluttiin selvittää, onko sairastamani masennus ADD:n syy vai seuraus. Vastausta tuohon kysymykseen ei virallisesti selvinnyt, mutta sain saman ADD-diagnoosin myös neuropolilta.

Itsesyytökset loppuivat

Sinistä diagnoosin kuuleminen oli helpottavaa.

– Siihen loppui tarve syytellä itseäni siitä, etten kykene tekemään kaikkea mitä muut. Aivoni eivät kerta kaikkiaan toimi samalla tavalla. Tyttärenikin kaikki koulunumerot nousivat diagnoosin jälkeen puolessa vuodessa kahdella tai kolmella numerolla osaksi lääkityksen, osaksi helpotuksen ansiosta.

– Omassa lapsuudessani vanhempani pitivät minua tyhmänä, laiskana ja saamattomana – että kun vain vähän viitsisin yrittää, niin olisin paljon parempi. Se vaikutti minäkuvaani. Mutta eiväthän he sen paremmin kuin minäkään tienneet tai ymmärtäneet, mistä ongelmat johtuivat.

ADD on vaikuttanut myös Sinin rakkauselämään.

– Kun olin vielä parisuhteessa, kyvyttömyys pitää järjestystä yllä, hoitaa asioita ja muistaa tapaamisia tuotti kitkaa. Minulla oli kyllä kauheasti halua toimia hyvin, mutta ei kykyä. Kummallakaan meistä ei ollut ymmärrystä siitä, mistä tilanne johtuu.

Lääke helpottaa arkea

Diagnoosin myötä Sini sai ADD:hen lääkkeet.

– Metyylifenidaatti nostaa vireystilaani. Muistan, kun otettuani lääkettä ensimmäistä kertaa menin keittiöön, kävin jääkaapilla ja ajattelin itsekseni: katsos, tiskikone on valmis, se pitäisi tyhjentää. Seuraavaksi havahduin siihen, että olin tyhjentämässä sitä tiskikonetta! Aikaisemmin olisin vain todennut: katsos, tiskikone on valmis. Samassa hetkessä asia olisi haihtunut mielestäni pois ja olisin mennyt tekemään jotakin muuta, Sini sanoo.

– Lääke on ratkaiseva toimintakyvyn kannalta, mutta toisin kuin joskus väitetään, siitä ei tule mitään piripiri-oloa.

Sini ottaa lääkkeen vain silloin, kun tarvitsee.

– Koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä, minun ei täydy olla skarppina joka päivä. Mutta noin kerran viikossa, kun hermostun huusholliin, otan lääkkeen, niin saan aikaiseksi siivota.

– Kun olin vielä työelämässä, käytin lääkkeitä niinä päivinä, kun olin töissä. Se helpotti heräämistä. Yleensä minulla menee 20 minuuttia ennen kuin olen täysin tolkuissani, mutta metyylifenidaatin avulla pääsen nopeammin ylös ja toimimaan.

”Kaikki ei mene ihan putkeen”

Sini pitää ADD:n ikävimpänä puolena jo aikaisemmin mainitsemaansa jumittamista.

– Se vaikeuttaa elämää muiden ihmisten kanssa. Kun sovin jotain, olen jo valmiiksi ihan kauhuissani siitä, pystynkö pitämään asiasta kiinni ja järjestämään itseni tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan. ADD:hen liittyy ajantajun heikkous.

Sini yrittää kuitenkin hallita ongelmaansa.

– Jos olen sopinut tapaamisen, mietin jo etukäteen, mitä kaikkea muuta minun pitää tehdä ennen sitä ja kauanko aikaa niihin muihin asioihin menee. Laitan puhelimeen monta hälytystä ja aloitan tekemisen, kun hälytys tulee. Niin olen pärjännyt ja päässyt eteenpäin. Lääkitys ei ole mikään poppakonsti, vaan sen lisäksi joutuu opettelemaan omia selviytymiskeinoja.

– Luulen, että kaikkien tämän diagnoosin saaneiden täytyy keksiä luovia keinoja selvitä tilanteista, ja olemme siinä keskimääräistä parempia. Minulle on jokapäiväistä ja normaalia, että kaikki ei mene ihan putkeen, Sini nauraa.

Kuvat: Minni Karjalainen, Colourbox.com

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.