Mainos

Onnellisuusprofessori: Nämä hyvinäkin pidetyt tavat ja unelmat voivat syödä onnea

Joku etsii onnea maratoneilta, toinen salaattihyllystä, kolmas mindfulness-kurssilta, neljäs somessa kerätyistä peukutuksista, viides hienommasta grillistä kuin naapurilla ja kuudes hyppäämällä oravanpyörästä sademetsään. Onnellisuutta voivat kuitenkin syödä juuri ne arkiset tavat tai unelmat, joilla yritämme sitä haalia.

Loimme muutamia skenaarioita, joiden vaikutusta onnellisuuteen psykologian emeritusprofessori, onnellisuusprofessorinakin tunnettu Markku Ojanen kommentoi.

Syön vain lähellä tuotettua, terveellistä luomuruokaa ja juon vettä tai viherpirtelöitä. Mummon tarjoamista leivoksista ja ystäväporukan illanistujaisista viinipullon kera kieltäydyn, jotta saisin seuraavan aamun juoksulenkistä ja meditaatiosta kaikki tehot irti.

Tämä heijastaa terveyteen liittyvää täydellisyyden tavoittelua ja kehon kurittamista, joka on nykyään niin suosittua. Ajatellaan, että kun saan kehoni tällä tavalla muokattua, olen nykyajan vaatimusten mukainen ihminen.

Kaikenlainen täydellisyyden tavoittelu on vääränlaista onnen tavoittelua. Ylenmääräinen terveysintoilu ei sitä paitsi ehkä ole ihan luontevaa ja omasta itsestä nousevaa, vaan paljolti ulkoisesta paineesta tulevaa. Taka-ajatuksena ei ole pelkkä onnellisuus, vaan pakkomielle saada arvostusta. Helposti käy niin, että vaatimukset vain nousevat, jolloin joutuu kierteeseen, jossa pitää olla vielä enemmän sitä ja tätä. Sillä tiellä ei tule onnelliseksi.

Täydellisyyden tavoittelu voi liittyä kehon kurittamisen lisäksi aineellisiin asioihin. Vähän vanhempi väki voi tehdä ongelman esimerkiksi rahasta ja tavarasta. Vertaillaan, että mitä muilla on, sitä pitää minullakin olla. Miksi ihmeessä omaehtoiset ja riippumattomuutta korostavat ihmiset sortuvat tällaiseen? Eläisivät omaa elämäänsä.

On tietysti hyvä ottaa muut ihmiset ystävällisesti huomioon, mutta ei siitä tarvitse välittää, millaisia grillejä tai muuta mammonaa kullakin on.

Tavoitteenani on juosta maratoni/rakentaa talo/saada ylennys. Odotan siitä suurta täyttymystä elämälleni.

On keskeinen onnen tavoittelun harha, että rakentaa liikaa jonkin suuren tavoitteen varaan. Helposti lopputulokseen ladataan liian suuria odotuksia. Kuvitellaan, että jokin päämäärä, jota on pitkään tavoitellut – oli se sitten oman asunnon rakentaminen, jokin erityinen urheilusuoritus, näkyvyyden saavuttaminen, lottovoitto tai mitä tahansa – todella toisi pysyvää onnea. Se on todellakin harhaa.

Jos onnellisuutta ei saada matkan varrella, niin ei sitä tule sieltä lopputuloksestakaan. Tietysti aina voi ajatella, että vaikka matkan varrella on kovin kivuliasta ja tuskallista, niin lopussa on sitäkin upeampaa. Mutta kyllä nimenomaan matkalla olemisen pitäisi tuottaa onnellisuutta.

Tämä ei ollenkaan tarkoita sitä, että ihmisellä ei pitäisi olla tavoitteita. Mutta on parempi, että ne ovat pieniä ja että niitä on enemmän. Silloin pysyy virkeänä matkan varrella. Jos kaiken lataa jonkin ison varaan, niin mitä sitten, kun voimat loppuvat? Asunnon rakentajalta voi ehtyä rahat tai maratoonarilta pettää jalat alta juuri ennen maalia.

Etsin elämäni rakkautta ja palavaa tunnetta, joka saa sukat pyörimään jaloissa ja tekee loppuelämästä harmonista.

Romanttinen rakkaus voi olla haastavaa ja aika tuskallistakin. Joskus rakastamme enemmän rakastumista kuin itse rakkauden kohdetta. Saatamme ajatella, että kun on rakastunut, se ratkaisee kaikki elämisen ongelmat. Silloin onnen tavoittelussa mennään pieleen.

Romanttinen rakkaus on ihana asia, enkä ollenkaan vähättele sitä. Mutta kaikki vähänkin elämää nähneet ihmiset voivat sanoa, että rakastuminen ei takaa onnellisuutta. Onnellisuuden takaa se, miten hyvin hoitaa rakkautta. Eli tässäkin pitäisi keskittyä matkalla olemiseen.

Olen sosiaalisessa mediassa kiertävien mietelauseiden ja aforismien suurkuluttaja. Kun jotakin surullista tapahtuu, en suo itselleni aikaa surra, sillä kuten aforismini sanovat, ”jokaisella pilvellä on hopeareunus” ja ”kaikki on asenteesta kiinni”.

Esimerkki kuvastaa sellaista positiivisuusideologiaa, joka voi mennä äärimmäisyyksiin. Siinä on omat vaaransa onnellisuuden kannalta.

Vaikka itsekin korostan kirjoissani ja luennoillani positiivisuutta, niin korostan nimenomaan positiivisia tekoja ja ennen kaikkea toisiamme kohtaan. En jaksa suositella sellaista oman mielen vääntämistä ja kääntämistä ja muokkaamista, jota monet oppaat nykyään pursuavat. Positiivisen ajattelun ideassa nimittäin on se kääntöpuoli, että välillä elämä nyt kerta kaikkiaan potkaisee ja rankasti, ja sekin pitää vain ottaa vastaan. Ei sitä todellakaan peitä mikään yksittäinen lause pilven hopeareunuksesta.

Se on vääränlaista onnen tavoittelua, eräänlaista halpaa positiivisuutta, jos kuvitellaan, että ajatusten – vieläpä aika pinnallisten – voima olisi suurempi kuin onkaan. Ajatusten muuttaminen ei todellakaan ole ihan niin helppoa.

Vaikeat ajat täytyy vain elää läpi ja toivoa, että rinnalla olisi ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella ja ymmärtää. Se, että toinen ihminen on lähellä ja jopa koskettaa lämpimästi, hoitaa meitä enemmän kuin se, että joku lähettää jonkin positiivisen aforismin. Tietenkin on hyvä itsekin tehdä töitä voittaakseen hankalat asiat, mutta usein se vaatii aikaa.

Minulle on tapahtunut jotakin kivaa. Haluan kertoa sen muillekin, joten laitan Facebookiin kuvan tai kommentin. Jään jännityksellä odottamaan tykkäyksiä ja kommentteja.

Kerromme kovin mielellämme omista hyvistä asioista ja odotamme muilta myötäelämistä. Se on yleisinhimillistä. Varmaan uusien teknologioiden ja yhteyksien johdosta oman onnen välittäminen korostuu entisestään.

Jos muut eivät sitten huomioi, mitä hyvää minulle on tapahtunut, se tietysti harmittaa. Onnellisuuden kannalta se ei kuitenkaan ole kovin traagista, sillä onnellisuus tasaantuu riippumatta siitä, kuinka monta tykkäystä tai kommenttia saa. Kun jotakin hyvää tapahtuu, onnellisuus pomppaa jonkin verran ylöspäin ja voi pysyä siellä muutamia päiviä, mutta siitä se sitten hiipuu. Onnellisuuden taso on jokaisella aika vakio. Vain todella suuret asiat vaikuttavat siihen pysyvämmin.

Se voi jo olla onnellisuuden este, jos innolla odottaa muiden palautetta ja ikään kuin elää heidän huomionsa varassa. Etenkin nuorten kulttuurissa tällaiset odotukset näyttävät lisääntyneen. Koko ajan pitää tiedottaa omasta olemassaolosta ja olla tuntosarvet pystyssä sen suhteen, mitä minusta ajatellaan ja mihin porukkaan kuulun. Tässä näkyy kulttuuriparadoksi: toisaalta hehkutamme sitä, kuinka omaehtoisia ja itsenäisiä ja vapaita olemme, ja sitten kuitenkin olemme vahvasti sidoksissa muihin ihmisiin.

Ennen yritettiin pikemminkin mennä pöydän alle piiloon ja olla melkein näkymättömiä. Nykyään moni nuori haluaisi tulla kuuluisaksi vaikka yhden yön aikana, mikä ei tutkimuksen perusteella lisää lainkaan onnellisuutta.

Onnea ei voi rakentaa suosion, maineen, menestyksen tai näkyvyyden varaan. Sellainen onni on laadultaan kovin haavoittuvaa.

Lopetan työt, myyn asunnon ja omaisuuden ja lähden kiertämään maailmaa. Oravanpyörän ulkopuolella minusta tulee varmasti onnellinen.

Ajatus on ilman muuta kiehtova. Nykyäänhän meille asetetaan toinen toistaan suurempia vaatimuksia. Ihmisen pitäisi olla myös persoonaltaan jotain aivan upeaa. Ennen palveluammatissakin sai olla vaikka minkälainen mörökölli, mutta nyt kun katsoo työpaikkailmoituksia, niin pitää olla niin fiksu ja filmaattinen! Vaatimukset ovat niin mahdottomia, että kukaan ei enää täytä niitä. Kyllä tällaisesta myllytyksestä mielellään jonnekin vetäytyy.

Mutta sitten tulee iso mutta. Näin radikaalit ratkaisut ovat harvoin vastauksia niihin toiveisiin, joita niille asetamme. Vaikka motiivi ja perusajatus taustalla on aika lailla oikea, helposti mennään ojasta allikkoon.

Jos lähtee jonnekin Etelä-Amerikan viidakkoon aivan outojen ihmisten keskelle, niin tämän unelman kääntöpuoli voi olla täydellinen sokki. Ruoka ja ilmasto ja terveydenhoito ovat aivan erilaisia. Toisella puolella maailmaa tulevat äkkiä ne omat murheensa. Pohjoismaissa helposti unohtuu, että elämme maissa, joissa ihmisiin voi luottaa enemmän kuin missään muualla. Totta kai joskus tulee petetyksi, mutta yleisesti ottaen täällä ei tarvitse koko ajan pelätä huijatuksi tulemista.

Olen samaa mieltä siitä, että jollakin tavalla meidän olisi hyvä aika ajoin hellittää. Mutta luulen, että jokin pehmeämpi ratkaisu tekisi onnellisemmaksi kuin se, että luopuu ihan kaikesta. Toki jos vähän kiertelee ja katselee ympärilleen, niin voi huomata, ettei tämä suomalainen yhteiskunta niin paha ollutkaan.

Mainos

Osallistu keskusteluun

Uusimmat: Studio55.fi

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.