Iäkkäänä eronneiden kertomukset – "Palvelin nuhteettomasti 34 vuotta"

Mies pyysi muuttamaan pois

Se oli neljä vuotta sitten. Olin kahvilla, mieheni tuli samaan pöytään. Aivan rauhallisesti hän alkoi kertomaan: voisit muuttaa pois. Minulla tuli piste iin päälle. Taisin vain nyökytellä, mutta mielessäni myllersi. Laitoin asioille vauhtia. Siitä istunnosta kahden viikon päästä muutin kotikaupunkiini. 

Kyllähän se kirpaisi (tosin vain hetken), kun olin palvellut nuhteettomasti 34 vuotta. Miehen alkoholiongelma sekä erilleen kasvu olivat eron syinä.

Eromme oli helppo, kaksi kertaa hakemukset, ei riitoja ja omaisuuskiistoja. Olen tavannut ex-mieheni näin jälkikäteen, ja voimme istua hetken samassa pöydässä.

- Optimisti

Kulissit kaatuivat

Erosin vuonna 2013 avioliitostani, joka kesti 45 vuotta. Ero tuntui silloin ainoalta oikealta ratkaisulta, mutta en arvannut mitä kaikkea se tuo tullessaan.

Sairastuin 2011 syöpään ja näin jälkeenpäin se oli tavallaan siunaus, sillä prosessi muutti elämänarvoni. Läheisilleni asia taas oli harmi, joka jarrutti menoa ja meininkiä. Sairastin syöpääni täysin yksin. Ex-mieheni näytti esimerkkiä aikuisille lapsilleen, miten syöpäinen ihminen ei vain sovi hänen elämänsä käsikirjoitukseen.

Siinä kulissit sitten kaatuivat ja narsisti alkoi toimimaan täydellisesti. Taistelin olemassaolostani, ja syövän sairastaminen oli toissijainen jokapäiväinen huoli. Minut erotettiin perheyhteisöstä samaan tapaan kuin jehovat erottavat ”saastan” lahkostaan.

"Elämäni on muuttunut laadukkaammaksi, vaikkei siinä kulissielämän glamouria enää olekaan", lukija pohtii eronjälkeistä elämää. Kuvan henkilö ei liity juttuun.  Colourbox.com

Niinpä hain eroa. Sen jälkeen emme ole olleet puheyhteydessä, mutta halveksuntaa, kiusantekoa ja kaikkea pahaa olen saanut läheisiltäni. Samalla menetin molemmat poikani ja enkä ole saanut tavata lapsenlapsiani.

Elämä muuttui eron jälkeen totaalisesti. Jäin aivan yksin, vaikken myötäelämistä tuntenut sairauteni aikanakaan ollessamme avioliitossa. Nyt ositusriita on kestänyt varsinaisen avioeron jälkeen kaksi vuotta eikä loppua ei ole näkyvissä. Luultavasti jaettavat menevät tuomarien palkkioihin.

Muuten elämäni on muuttunut laadukkaammaksi, vaikkei siinä kulissielämän glamouria enää olekaan. Luonto on tullut hyvin tärkeäksi – asun keskellä metsää koirieni kanssa nauttien luonnosta sekä Taivaan Isän huolenpidosta. Minulla on kova ikävä lastenlastani, joka oli silmäteräni, ennen kuin lapsesta tehtiin pelinappula.

Uutta elämänkumppania en halua, mutta ystäviäni arvostan ja olen heistä kiitollinen. Olen vasta nyt alkanut tajuamaan, että kun joskus pääsen kokonaan eroon narsistista (ositusriita), niin tulee aika olemaan hyvin raskasta opettelemista oppia arvostamaan ja rakastamaan itseäni. Joudun myös opettelemaan kykyä sopeutua siihen, ettei saa olla äiti lapsilleen eikä mummon lastenlapsilleen. Mutta aina tulee uusi aamu.

- Tälläinen vanhuus

"Toista kertaa en seniorina nyt alttarille enää mene", lukija kertoo.  Lehtikuva

Ei toiste alttarille

Olimme 28 vuotta aviossa ja lapsi lähti pesästä. Oli ollut monta vuotta erilleenkasvamista. Mies sanoi, että minä en merkitse hänelle mitään. Se oli selvä merkki. Hankin vuokra-asunnon ja kokosin elämäni palat kohdalleen. Mieheltä meni neljä vuotta ennen kuin hän suostui omaisuuden jakoon. Maksoin asianajajille maltaita, mutta selvisin.

Kun mies sen alulle laittoi, niin en tuntenut omantunnon tuskia. Olihan se pieni kuolema. Sen jälkeen olen ollut yhdessä ikäiseni miehen kanssa 19 vuotta, välillä on riitoja, mutta niistä on selvitty.

Ex-mies ei pidä minkäänlaista yhteyttä lapseensa eikä lastenlapsiin. Asumme eri paikkakunnilla, emme siis ole nähneet yli 20 vuoteen, eikä ole tarvis. Kummallakin on oma elämänsä. Minä pärjään ja olen eroon ollut täysin tyytyväinen. Toista kertaa en seniorina nyt alttarille enää mene. Odotan seesteistä vanhuutta.

- Liisa