Iäkästä vanhempaansa hoitaneet lukijat: Olimme kuin palokunnan hälytysosastolla

Studio55.fin lukijakyselyyn kertyi kokemuksia lukijoilta, jotka ovat hoitaneet omaa iäkästä vanhempaansa. Osa koki huolenpidon palkitsevaksi kunniatehtäväksi. Toisille stressi, yövalvomiset ja tieto oman eläkkeen köyhtymisestä olivat liikaa.

Raskasta, mutta antoisaa

Riippuu tietenkin tilanteesta ja lasten ja vanhempien väleistä, mutta mikäli sinusta on lapsena huolehdittu rakastavasti, on nyt sinun vuorosi huolehtia. Itselläni oli maailman ihanin isä, sittemmin tuffa minun lapsilleni. Vajaa viisi vuotta sitten hän sai aivoinfarktin, ja sen seurauksena Alzheimer paheni huomattavasti. Hänestä tuli kertaheitolla vuodepotilas.

Hoidin häntä kotona neljä vuotta, oman aviopuolisoni tukemana, aina isäni poismenoon asti. En vaihtaisi päivääkään pois, vaikka työn ohessa hänen kotona hoitamisensa ei aina aivan kevyttä ollutkaan. Antoisaa kylläkin, ja nyt voin olla hyvillä mielin siitä, että häntä hoidettiin hyvin loppuun asti ja hän sai olla kotona, viimeiseen asti. Juuri niin kuin hän halusikin. Vielä nykyäänkin käyn viikoittain saunottamassa ja pesemässä 79-vuotiaan äitini ja 94-vuotiaan tätini.

Ei samaa stressiä omille lapsille

Ainoana lapsena ja vuorotöissä, omat lapset ja lapsenlapset, eipä siinä paljon aikaa jää itselle. Jatkuva stressi, miten vanhus pärjää, kun ei ole sisaruksia jakamassa käyntejä tai soittoja. Toivonkin, ettei omat lapseni koskaan joudu vastaavaan tilanteeseen minun kanssani.

Elämä kuin palokunnan hälytysosastolla

Mummomme asui ”itsenäisesti ja selviytyen kaikesta” 30 vuotta meidän tukemana omakotitalossa. Olimme 30 vuotta kuin palokunnan hälytysosastolla, aina valmiit palvelukseen, unohtaen itsemme, perheemme ynnä muut, mutta hän ei huomannut kuin omat tarpeensa. Asuimme ehkä liian lähellä? Onko koskaan mietitty, että auttajatkin voi väsyä ja uupua. Kuolema tuli ja voin sanoa, että se voi olla armollinen ja vapauttava. Emme olisi jaksanut yhtään pitempään.

Huono vaikutus eläkkeeseen

Hoidan äitiäni ennemmin rakkaudesta kuin velvollisuudesta. Olen ollut omaishoitajana vajaa vuoden. Tilanne alkaa olla vaikea, ja kohta en enää pärjää yksin. Omaishoitajan lomat ovat auttaneet minua palautumaan mm. yövalvomisesta. Tulevaan eläkkeeseeni tämä hoitaminen vaikuttaa epäedullisesti. Omaishoitajan palkkio on lähinnä vitsi. Tavallaan kunta säästää minun kiltteyden avulla. Kunnassa on kaiketi jatkossa tarjolla paikka intervallihoitoon ma–pe. Joku on saanut loistavan säästö idean!! EN siis voi mennä viikonlopuksi tai viikon valmismatkalle. Tokikaan en ole matkaillut lomillani, kun ei ole varaakaan. Hankala tilanne. En raaski kuitenkaan edes ajatella äitiä pelkästään laitoshoitoon.

Milloin minä levähdän?

Yhteistyössä kotipalvelun kanssa. Muutoin hoito käy taakaksi ja kestämättömäksi. Olen hoitanut äitiäni 15 vuotta, nyt hän on juuri 100 vuotta täyttänyt. Käynnille kertyy matkaa 100 kilometriä. Vastuu ei jakaudu sisarusten kesken, vaan usein jää yksien hoidettavaksi. Ristiriita koko ajan työn, omien mummutettavien ja omien vanhempien hoivan kesken. Milloin minä levähdän?

Haasteita sisaruussuhteissa ja hoidettavan käytöksessä

Pidän kunnia-asiana hoitaa vanhempiani. Suomalainen yhteiskunta on muutenkin mennyt kauemmas perhearvoista. Muualla maailmalla perheeseen kuuluu myös ikääntyvät vanhemmat. Äiti on ”hoidettu hautaan” asti, nyt vuorossa isä. Haasteellisinta on sisarusten välillä epätasa-arvo. Kaikki eivät ajattele asiaa kunnia asiana, vaan rasitteena. Omia voimavaroja täytyy myös olla, jotta jaksaa konkreettisestikin oman työ ja perhe-elämän lisäksi antamaan aikaa vanhukselle. Usein konkreettisten asioiden lisäksi on yhdessä tekeminen ja yksinäisyyden vähentäminen, varsinkin leski- ihmisellä ainut ystävä voi olla jo rajan takana.

Ongelmia tuottaa myös vanhuuden tuomat persoonallisuusmuutokset, esim. dementia, aivoverenkiertohäiriöt. Huonotkin luonteenpiirteet, jos hyvätkin, usein korostuu vanhetessaan. Kiukutteleva tai äksyilevä pappa ei välttämättä ole houkutteleva ja mieluinen seuralainen lapselle tai lapsenlapselle. Varsinkin kun nykyään kodin ja työelämän yhteensovittaminen on muutenkin hankalaa ja vapaa-aika kortilla. Yhteiskunta ja työelämä ei tue tätä muotoa omaishoitajuudesta. Ja usein omaishoitajia ollaan ilman, että haetaan tukia tms. niin kuin meidänkin perheessä.

Myös sosiaalinen arvostus vanhustenhoidossa on kääntynyt vuosikymmenten aikana päälaelleen. On mediaseksikkäämpää olla skimbaamassa ja nauttimassa hyviä viinejä ystävien kanssa kuin kuuntelemassa vanhan ukon jorinoita ja tekemässä hänelle perinteisiä ruokia, jotka vielä maistuvat, ja siivoamassa nurkkia ennen seuraavaa ”kotikäyntiä”.

Nuoruudessa unohdetaan herkästi, että jonain päivänä itsekin olet vanhus. Ihannoidaan nuoruutta joskus hinnalla millä hyvänsä. Mutta kun viimeisenkin vanhemman hautakummulla toteat olevasi ”sukusi vanhin”, voit hyvällä mielellä muistella yhteistä aikaa, jonka vanhemman kanssa vietit myös viimeisinä vuosina. Kalleinta, mitä voit toiselle antaa, on yhdessä vietetty aika.

Äidin kiitos tuntuu hyvältä

Äitini on 91-vuotias, asuu omassa asunnossa. Ainoastaan ateriapalvelu tulee. Kotisairaanhoitaja käy tarvittaessa. Minä asun 12 kilometrin päässä. Hoidan hänen kaikki kotiin liittyvät asiat, sekä kodin ulkopuolella. En tunne, että se olisi velvollisuus. Meidän äiti-tytär suhde on aina toiminut läheisesti. Se on tullut tätä elämää elettäessä. Äitini muistaa aina kiittää jokaisesta palveluksesta, mitä teen hänelle. Se tuntuu hyvältä. Olen paljon saanut oppia häneltä esim. ei vanhaa äitiä tarvitse hoitaa ja kunnioittaa pelkän vanhuuden takia, vaan se on tärkeää, miten hän käyttäytyy meidän läheisten kanssa.

Hoitovastuusta ei voinut kieltäytyä

Minulle ja sisarelleni hoitovastuu tuli yllättäen. Yli kahdeksankymppinen isämme joutui kolariin. Oli sairaalassa 5 kuukautta, minkä jälkeen kotiutettiin. Hän ja me tyttäret olisimme halunneet hänelle hoito/hoivakotipaikan. Mutta niitäpä ei ole niin vain saatavissa. Siispä hänet ”hyväkuntoisena” kotiutettiin.

Ennen kolaria täysin omatoiminen ja matkusteleva mies. Nyt tarvitsee rollaattoria liikkumiseen niin sisällä kuin ulkonakin. Kotihoito vastaa pääosin hoidosta, myös lääkkeistä. Minä teen hänelle ruuan. (Ei halua ruokapalvelun ”mauttomia mössöjä”.) Ja sisareni hoitaa paperi- ja pankkiasiat. Naapuri hoitaa lumityöt. Isä asuu omakotitalossa. Lapsenlapset auttavat osaltaan missä tarvitsee ja minkä ehtivät.

Meiltä ei pahemmin kyselty, kun kotiutus tuli ajankohtaiseksi. Meille sanottiin ”etteihän teidän tyttärien tarvii kuin käydä kylässä isän luona”. No tiesinhän minä, ettei se ihan noin mene. Enkä tarkoita todellakaan sitä, ettei isää hoidettaisi ja autettaisi. Onneksi olemme samalla paikkakunnalla. Kauhukuvat on käyneet mielessä, jos näin ei olisi.

Isäni ikäiset ihmiset ovat kyllä veronsa maksaneet rankimman mukaan, joten olisi oikeus ja kohtuus heidän saada valita minkälaisessa paikassa haluaa tulla ”hoidetuksi”. Suuntaus on se, että hoitovastuu siirtyy yhä enenemässä määrin omaisille.

Kuva: Colourbox.com

Lue myös:

    Uusimmat