Aikaansa kuohuttanut toimittaja: Maailma lähes hajosi silmiemme eteen

Päivi Istala muistelee 1960-luvun loppua hurjana aikana. Kuvassa Tšekkoslovakian miehitystä vastustava mielenosoitus Neuvostoliiton suurlähetystön edessä vuonna 1968. Lehtikuva

Luetuimmat

    Näytä lisää
    Julkaistu

    Yli 40 vuotta Yleisradiossa töitä tehnyt Päivi Istala tunnetaan kuulijoita ja jopa poliitikkoja provosoineena radiotoimittajana. Sellaisena hän oli mielestään aikansa ja sotilaiden sukupolven lapsi.

    Oliko ihmisten provosoiminen radio-ohjelmissa osa persoonaasi vai tietoinen valinta, Päivi Istala?

    – Perusluonteessani on taistelijaa. Olen sitkeä ja periksiantamaton. Mutta ennen kaikkea aika teki minut. 1960-luvun loppu, jolloin sukupolveni kasvoi aikuisuuden kynnykselle, oli hurjaa. Jos siitä ei olisi provosoitunut, olisi varmaan ollut jotenkin tunteeton, Istala vastaa.

    Istala nostaa esille erityisesti vuoden 1968.

    – Martin Luther King ja Robert Kennedy tapettiin, Pariisissa, Berliinissä ja Yhdysvalloissa puhkesi valtavia opiskelijamellakoita, Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian, Kreikkaa hallitsi sotilasjuntta, Espanja ja Portugali olivat diktatuurin vallassa… Maailma suurin piirtein hajosi silmiemme eteen.

    "Jos nyt uskallan, en enää pelkää"

    Sodasta, johon Istalan oma isäkin oli joutunut, oli kulunut tuolloin vasta parikymmentä vuotta.

    – Hannu Salaman sanoin: me ollaan kaikki sotilaiden lapsia. Minunkin isäni opetti, että pitää mennä päin sitä, mitä pelkää. Kun olin nuorena puheliaisuudestani huolimatta vielä kauhean ujo, ajattelin, että jos nyt uskallan mennä studioon ja sanoa jotakin, en enää pelkää.

    – Toisaalta opetus siitä, että maailmaan mennään taistelemaan ja kyynärpäitä hiomaan, oli huono lähtökohta elämään. Emme millään voineet ottaa maailmaa vastaan sellaisenaan kuin vanhempiemme sukupolvi sitä meille tarjosi.

    Kenraalien, rehtorien ja ruustinnojen maa

    Mitä asioita Istala sitten halusi radio-ohjelmissaan ajaa?

    – Oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa, Istala vastaa.

    Niihin hän sisällyttää myös naisten aseman.

    – En ole miesvihaaja, mutta minun nuoruudessani naiset olivat hyvin heikossa asemassa. Hyvinvointiyhteiskunta vielä odotti tulemistaan. Kaikki se, mitä meillä nyt on – lapsilisät, sairausvakuutus, sosiaalihuolto ja lasten päivähoito – puuttui.

    Tapakulttuuri sen suhteen, mitä sopi tehdä, oli niin ikään hyvin häveliäs.

    – Suomi oli kenraalien, rehtorien ja ruustinnojen maa. Kyläillessä pienillä tytöilläkin olisi pitänyt olla hattu päässä ja käsineet kädessä. Koulussa sai pitää housuja vain urheilupäivinä. Nainen ei päässyt edes ravintolaan yksin leimautumatta "huonoksi".

    Alettiin esittää hippejä

    Nuorisoliike kävi pysähtyneisyyttä vastaan keinoin, joita pidettiin tuohon aikaan varsin vallankumouksellisina.

    – Pojat kasvattivat pitkät tukat ja tytöt laittoivat kukkia hiuksiin. Rupesimme esittämään hippejä. Kapinoimme sitä vastaan, että elämä oli niin jähmeää, ettei voinut vaikka spontaanisti nousta ylös ja hihkua: elämä on ihanaa!

    Istala myöntää, että joskus hän radiotoimittajan työssään myös kärjisti asioita.

    – Toimittajan on tehtävä niin, jotta sanoma menee perille. Jos on sitä mieltä, että "on se nyt kumma, kun naiset eivät pääse yksin ravintolaan", se pitää sanoa! En siis valinnut asiaa, vaan asia valitsi minut.

    Studio55.fi/Piia Simola

    Kuvat: Lehtikuva, Colourbox.com

    Lue lisää aiheesta:
    Studio55

     

    Lue myös:

      Uusimmat

      •