Sara Paavolainen: Näin lapsen kehitysvamman kanssa eletään
Sara Paavolainen tietää, millaista elämä lapsen kehitysvamman kanssa on. |
Kehitysvammaiset voivat kohdata Suomessa yhä syrjintää, mutta ajat ovat parantuneet huimasti. Vamman kanssa eletään tavallista, täysipainoista elämää, johon kuuluvat niin koulu, työ kuin oma kotikin.
Helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu ja kehitysvammaisen Saimin äiti Sara Paavolainen kertoo, ettei heidän perheensä ole vamman suhteen kokenut minkäänlaisia ongelmia. Hän on kuitenkin seurannut, kuinka kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita.
– Kehitysvammaiset ihmiset ovat kohdanneet ihan pöljiä ongelmia, kuten esimerkiksi, että eivät ole päässeet baareihin sisään, tai sitten tämä Valviran tapaus, Sara puuskahtaa.
Hänestä on hyvä, että epäkohdista herätetään keskustelua.
– Ihmisoikeudet kun kuuluvat kaikille, myös kehitysvammaisille.
"Äitini olisi antanut kehitysvammaisen lapsen pois"
Ajat ovat muuttuneet huimasti jo Saran omana elinaikana. Saimin syntyessä vuonna 1984 Saran oma äiti oli todennut, että jos hänen tyttärensä olisi aikanaan syntynyt Downin syndrooman kanssa, hän olisi antanut vauvan pois.
– Tyttäreni syntyi rakastettuna ja toivottuna perheenjäsenenä, Sara sanoo hellyyttä äänessään.
– Kehitysvammaisen henkilön esteet elämässä ovat hänen itsensä, eivät minun äitinä. Äitinä tehtäväni on katsoa, että vamman suhteen hänellä on niitä esteitä mahdollisimman vähän elämässään.
Saimin syntyessä yhteiskunta oli herännyt näihin esteisiin. Vasta vuonna 1985 laki oppivelvollisuudesta turvasi vammaisen lapsen oikeuden käydä koulua, ja vaikeasti vammaiset lapset pääsivät koulutielle vasta 1990-luvun puolella.
Lainsäädäntö oli ylipäänsä edennyt vasta 1970-luvulla turvaamaan kehitysvammaisille edes jossain määrin yhtäläiset oikeudet kuin muillekin.
 |
Kaikki tarvitsevat oman kodin
Saimi on siis saanut käydä koulunsa, mutta kaikkien lasten ja nuorten tavoin myös kehitysvammaisille tulee aika aikuistua. Käytännön asiat ovatkin aiheuttaneet Saran perheelle eniten vaikeuksia, ja kaikkein haasteellisimmaksi seikaksi Sara nimeää asumisen.
– Yläasteella havahduimme siihen, että kehitysvammaisten asumisjärjestelyt ovat aivan rempallaan. Ei ollut mitään tietoa milloin, minne ja minkä laatutason asuntoon lapset pääsisivät muuttamaan aikuistuttuaan, Sara kertoo.
Vanhempien aktiivisuudesta syntyi Käpytikka-yhdistys, jonka rakennuttama Käpytikka-talo toteutti nuorten toiveet omasta kodista.
– Vielä parikymmentä vuotta sitten asuttiin laitosmaisesti. Nyt ollaan hyvässä vaiheessa, Sara iloitsee, ja kiittelee Helsinkiä aktiivisesta toiminnasta asian auttamiseksi.
Viranomaisetkin ovat nimittäin havahtuneet huomaamaan, että vammaiset tarvitsevat tuettua asumista ja itsenäisempiä vaihtoehtoja laitosten sijaan.
 |
Piiloasunnottomuutta ja työttömyyttä
Sara on huolissaan siitä, että monet aikuiset kehitysvammaiset asuvat yhä lapsuutensa kodissa vanhempiensa hoivissa. Tällainen asumisjärjestely luonnollisesti etenee väistämättä tiensä päähän, ja vaihtoehtoja olisi syytä miettiä.
– Itseni ikäisiä, viisikymppisiä kehitysvammaisia asuu edelleen lapsuutensa kodeissa. Kehitysvammaisten keskuudessa kärsitäänkin piiloasunnottomuudesta, Sara sanoo.
Saran mukaan Helsingissä on hieman alle 2 000 kehitysvammaista, ja suurin osa heistä on aikuisia. Itsenäistä, ihmisarvoa tukevaa asumista siis tarvitaan, jotta he pystyvät aikuistumaan.
Vammaisilla on samat sosiaaliset tarpeet kuin muillakin, joten myös työnteko on tärkeä osa itsenäistä elämää. 27-vuotias Saimi on suorittanut Diakonissalaitoksella kotitalous- ja kuluttajapalveluiden erikoistutkinnon.
– Kehitysvammaiset kykenisivät paljon nykyistä enemmän sijoittumaan tuettuun työhön tavallisilla työpaikoilla, esimerkiksi palvelualoilla. Työmarkkinat eivät osaa käyttää tätä mahdollisuutta, Sara toteaa.
– Kehitysvammaiset ovatkin monesti erittäin ahkeria, innokkaita työntekijöitä.
Studio55.fi/Milja Atu
Kuvat: Lehtikuva ja Colourbox.com
