Kärsitkö sinä ujoudesta?
Näyttelijä Esko Roine puhuu tänään Studio55.fissä ujoudesta. Netin puolella muiden ihmisten kohtaamisen vaikeudesta kertovat muun muassa näyttelijä Martti Suosalo sekä paniikkihäiriöön sairastunut Leena. Onko ujous osa sinun persoonaasi? Miten ujous on vaikuttanut elämääsi? Oletko sinut luonteenpiirteesi kanssa?
Kyllä ujous on ollut nuorena suuri ongelma itselle.Uskonpa myös kansakouluaikaan opettajalle on pinnaa kiristänyt minun ujouteni. Enhän tiedä tajusiko hän ujouteni vai luuliko vain temppuiluksi.Aina kun piti nousta ääneen lukemaan vuorollaan,minä aloin itkemään ja lukemisesta ei tullut mitään.Muistan kuinka kauhulla odotin vuoroani.Vielä neljäntoista ikäisenä,muistan istuneeni paikoillaan koko ajan liikahtamatta mihinkään,kun sisareni oli käymässä kihlattunsa kanssa.
Onneksi työelämä pelasti näistä kokemuksista,ikäni asiakaspalvelussa on ollut pelastus,vaikka kyllähän se piilossa on sisälläni,eikä sitä kukaan nykyisin uskoisi.Olen tästä kertonut ja aina saanut ihmetystä,Eipä tuota uskoisi todeksi.Mutta sellainen ihminen jolla on ollut samoja tuntemuksia,kyllä uskoo ja tietää,elämä onneksi kouluttaa.
Tuttu aihe. Eniten nuorena ujona punertavahiuksisena kärsin punastelusta. Ei tarvinnut kuin jonkun vähän katsoa, niin jo kasvot helahtivat punaiseksi. Ujoudesta sinänsä on ollut helppo päästä irti, mutta luulen punastuvani vieläkin 61vuotiaana!!!
Oli niin mukava katsoa Riitta Väisäsen videota, jossa hän kertoi kirjastaan: Hilman päivät. Kun seuraavan kerran pääsen Suomeen, aion pistää sen ostoslistalleni. Vaikka luultavasti olen onnekkaasti paremmalla puolella Hilman päiviä, niin siitä huolimatta kiinnostaa lukea.
Hyviä ovat Studion aiheet, kiitos!
Kyllä ujous on ollut ongelmana minullakin.
Kerran yksillä syntymäpäiväjuhlilla kun esitin syntymäpäiväsankarille laulua, jännitin niin, että käteni vapisi niin paljon, että kädessäni ollut kuohuviinilasi läikkyi yli reunojen.
Se kerta oli näkyvin todiste ujoudestani.
Tuskin minulla on koskaan mahdollisuutta päästä eroon ujoudestani, kun minun esiintymiskerrat ovat hyvin, hyvin
harvinaisia.
Minä kun olen esiintynyt vain silloin, kun musta tuntuu, että kutsuilla joihin olen mukaan kutsuttu on järjestettävä
kutsujen kunniaksi jotakin ohjelmaa, ihan vaan siksi, että kun kutsut mielestäni ei ole oikeat kutsut, jos niillä ei ole mitään ohjelmaa.
Ei mulla laulunääntä ole olemassa, ja olen kyllä joskus huomannut, jonkun juhlilla mukanaolleen paheksuneen ohjelmaani
ehkäpä juuri laulunäänen puutteen vuoksi, mistä minä en kyllä tipan tippaa ole tuntenut itseäni loukatuksi.
Minun tarkoitukseni kun ei le ollutkaan tuoda julki laulunääntäni, vaan järjestää jotakin hauskuutta juhlan ratoksi.
Että vaikka olen ujo, olen iloinen että onnekseni minulla on ollut rohkeutta väliin tempaista ohjelman puutteessa oma ohjelma.
En kärsi ujoudesta niin paljon kuin nuorempana. Kummasti sitä rohkeuttakin saa ja oppii iän karttuessa. Koska olisi tarve tietää, neuvoisiko joku miten saa Smile pikku kuvakkeet liitettyä viestiin ym. Onko ohjeet jollakin sivulla? Kiittäen Ritva.
Päivän uusintalähetyksen ohessa netissä on luettavissa tuore haastattelu, jossa voimakkaasta punastumisesta kärsinyt nainen kertoo poskien helottamisen ja jännittämisen vaikutuksesta hänen elämäänsä. Leikkaus toi lopulta avun tilanteeseen. Kärsitkö sinä punastumisesta? Millaisissa tilanteissa oireet iskevät? Miten ympäristö suhtautuu punastumiseen?
Kyllä oli tuttua luettavaa tuo aikanaisen teksti.
Omat kouluaikaiset muistot palasivat mieleen, oli aina järkytys joku esitelmän pitokin.
Tykkäsin kovasti kirjoittaa ja se oli mieliaineeni ja esitelmän tekstikin syntyi hyvin.
Kun piti mennä luokan eteen, niin polvet tutisivat ja kädet vapisivat:) huh niitä aikoja!!
Onhan hiukan samaa ollut vielä muidenkin koulutsten aikana vanhempana, pikkuhiljaa se esitelmän pito kuitenkin alkoi menemään paremmin.
Ei se ujous mihinkään katoa ja on jotenkin kiva lukea Esko Roineesta, voivat näyttelijätkin kärsiä samasta vaivasta. Ikäni olen myös tehnyt palvelutyötä ja sellanen esiintyminen on aina mennyt hyvin. Elämä ja aika opettaa siinä asiassa, luulempa myös silti punastuvani vielä 60v ikäisenäkin:))
Olen vähän ujo. Pelkään aina, että loukkaan sanoilla toisen ihmisen tunteita omalla suoruudellani. Kun eivät tunne minua. En esiinny mielellään missään suuressa joukossa, koska en ole ollut puhuja ollut koskaan. Kuitenkin olen ymmärtänyt, että ihmisten kanssa puhuminen ja kanssakäyminen kasvattaa omaa ajatusmailmaa, koska näkee, että ei pääse pakoon tätä ihmismassaa jos ei muuta autiolle saarelle. Olen ajatellut kun kuuntelee toisten tarinoita huomaa, että ei ole yksin ongelmien kanssa. On samallaisia henkilöitä, jotka kokevat samoin. Hyvää päivän jatkoa.
Olen aina ollut ujo. Edelleenkin koen jotain selittämätöntä arkuutta ja ujoutta sosiaalisissa tilanteissa. Osaanhan toki jo tässä iässä toimia rohkeasti ja ihan mallikelpoisen normaalisti ja nautin ihmisten seurasta. Kuitenkin on tuo kummallinen pelko, ujous vai alemmuudentunto... en osaa selittää tuon paremmin. Tuo ujous tai outous vaivaa sen verran, että mielelläni jättäydyn taustalle tai en mene ollenkaan tilanteisiin tai johonkin toimintaan mukaan. Ehkä ujous laittaa esteitä ettei uskalla sitoutua. Olen joutunut työssäni esiintymään ja olemaan yleisön edessä. Joka kerta on ollut mieletön pelko ja jännitys puserossa, mutta jos homma pitää hoitaa niin se hoidetaan vaikka henki menisi, oli mottoni työaikana :)
Lapsena olin iloinen ja aktiivinen ja halukas osallistumaan joka asiaan ja harrastukseen. Toki olin ujo - ehdottomasti tunnistin tuon piirteen. Nuoruudessa tapahtui jotain mikä muutti kaiken; lukiossa iski paniikkihäiriö niin pahana, että harkitsin jo itsemurhaa, kun en voinut elää tai olla ihmisten kanssa tekemisissä. Koulu jäi kesken. Siitä kuitenkin sinniteltiin niin että töitäkin pystyin tekemään ja ajan myötä paniikkihäiriö helpotti. Minun nuoruudessani tuota tautia ei tunnettu ja hoitohenkilökunta viittas kintaalla koko ongelmalle.
Ujonakin pystyy nauttimaan elämästä. Nykyisin saa apua noihin "henkisiinkin" vaivoihin. En ole punastuja. Minusta on hellyttävää, kun joku punastuu, mutta toki ymmärrän hänen pulmansa ja ongelmansa riipaisevan ko henkilöä.
Jokaisella meillä on "heikkouksia", joiden ei tarvitse sitä olla. Ujous juontuu jostakin!? Olisihan helpotus päästä terapiaan ja tutustua itseensä löytäen mm syitä ujouteen omalla kohdalla. Olkaamme kuitenkin armollisia itsellemme ja hyväksytään kulloinkin tilanne vaikka se tuntuisikin tukalalta. Ihanaa alkukesää Studiolaisille :)
t. Arja
Hyvin kvitteni kirjoitit tuosta ujoudestasi ja niinkuin olen kommentoinutkin, se on tuttua minulle. - Koulutuksessa aikuisena se ongelma onneksi helpotti, alussa tuntemukset olivat melko samoja kuin koululaisenakin.
- Työelämässä pystyn hyvin avaamaan suuni vaikka kokouksessakin, jos vain koen asian tärkeäksi.
- Samoin pystyin lopulta menemään esitelmätilanteissa luokan eteen ja pitämään sen esitelmäni välittämättä pelostani liikaa.
- Niinhän sitä sanotaan että on kohdattava rohkeasti pelkonsa, muuten niiden herraksi ei pääse.
- Tiedän että perussyy on huono itsetunto, se juontuu kotoa ja lapsuudesta.
- Se punastelu sinänsä ei merkitse suuriakaan, silti joillekin se voi olla isokin juttu.
- On vain hyväksyttävä itsensä sellasina kuin olemme, asenne ratkaisee aina. Eikö olekin hienoa ettemme ole tostemme kopioita, vaan erilaisia persoonia, se on rikkautta. Nauttikaamme keväästä ja kesästä iloisina ja onnellisina.
Onko sinulla näkemystä
ja kokemusta? Osallistu päivän
puheenaiheeseen!
Keskustelun säännöt
Täältä näet kaikki keskusteluaiheet
Tulevat aiheet ja vieraat
Avun tarpeessa? Katso nettikoulu!
Tutustu Studio55.fi-kasvoihin
Onko pajatso-sormesi vielä iskussa? Onko yksikätinen rosvo suosikkisi? Kokeile maksuttomia nettipelejämme!
