Pelkäätkö aivoverenvuotoa?
Studio55 saa tänään vieraakseen Osmo Savolaisen. Perusterve Osmo sai kuusi vuotta sitten yllättäen aivoverenvuodon ja joutui kahdeksaksi päiväksi hengityskoneeseen. Ohjelmassa kuullaan Osmon uskomaton selviytymistarina kuoleman rajamailta. Onko sinulla kokemusta aivoverenkiertohäiriöistä?
En pelkää. Olen kyllä monta tapausta nähnyt "lähietäisyydeltä". en kuitenkaan pelkää omalle kohdalleni. Satsaan kaiken mahdollisen terveyden ylläpitoon, että sairaudet pysyisivät poissa mahdollisimman kauan ja kaukana. Jos ja kun joku sairaus iskee, on se otettava uutena kumppanina, jonka kanssa on elettevä sovussa ja tultava toimeen.
Päivän aihe ja vieras oli mielenkiintoinen ja opettavainen kaikella tapaa. Tämä "Osku" oli oivallinen malliesimerkki kuinka peräänantamattomuudella, sitkeydellä huumorilla ja OIKEALLA ASENTEELLA pääsee vaikeidenkin asioiden yli ja elämästä löytyy rajoitettunakin mielekkyyttä.Hyvää jatkoa vain hänelle.
toivottaa studio66
Olen seurannut noin puoli vuotta läheisen ihmisen toipumista aivohalvauksesta joka on jo hyvällä mallilla , kuntoutus menossa ja toiveissa on että pöyrätuolia ei tarvita enään.Pitää paikkansa että hoitoon päsyn nopeus ratkaisee , yksin asunut veljeni pääsi hoitoon vasta vuorokauden päästä ja menehtyi.On hyvä asia että aivoverisuonisairauksista puhutaan ja annetaan tietoa ihmisille ,toivottavaa olisi että kotisairaanhoidon ihmisillä olisi aikaa perehtyä asiakkaidensa terveydentilaan vähän perusteellisemmin että he voisivat nähdä paremmin mahdolliset oireet .Nyt kun olen vieraillut sairaalassa useinkin ja tavannut eritasoisia aivohalvauspotilaita olen huomannut kuinka masentava kokemus on joutua seisovilta jaloiltaan liikuntakyvyttömäksi hetkessä.Läheisten kaikenlainen tuki on korvaamaton apu sairastuneelle ja hänen puolisolleeen..pipsa
En pelkää.En muitakaan sairauksia,vaikka ne uskoisin jokaisen mielessä joskus käväisevän.Samoin,kuin studio66 satsaan terveyden ylläpitämiseen ns.hyvillä elämäntavoilla.
Päivän vieras oli meille loistava esimerkki siitä,että positiivisellä asenteella on merkitystä silloinkin,kun vakava sairaus iskee.Hänen ohjeensa meille kaikille:"ÄLKÄÄ ANTAKO PERIKSI"!
Hyvää vointia kaikille..,
revontulet
Kyllä jossain määrin pelkään.
Olen huolehtinut mahdollisimman hyvin terveydestäni. Geeniperimässä on rasitteita, elän kuitenkin päivän kerrallaan ja toivon parasta.
Kyllä usein käy mielessä,vaikka en osaa pelätä.Olen aina pitänyt terveydestäni huolta,mutta se ei takaa silti etteikö voi kohdalle tulla yllätyksiä.
Itse koin pari vuotta sitten yllätyksen aamulla herättyäni,ihmettelin miksi suu tuntuu oudolta,katsoin peiliin ja näky oli aika pelottava.Vasemmalla puolen oli kasvohalvaus,silmä ei mennyt kiinni ja suu oli toisella poskella. Käytin koirat ulkona,keitin kahvit ja tilasin taksin,jätin oven auki jos satun kuukahtaa ettei jää koirat pulaan ja pääsee hakija sisälle. Sairaalassa tutkittiin kaikki mahdollinen,ei syytä löytynyt,mutta noin kuukauden sisällä naama palautui ennalleen.
Oli selkä kummitellut vähä aiemmin ja minulle tuli näin positiivinen ajatus silloin,onneksi jalat pitää,vaikka naama olisi minkä näköinen. Toistaiseksi on molemmat aivan hyvässä kunnossa.
Kyllä pelkään vähän. Minulla on kokemusta tosi rankasti liikunta kyvyn menettämisestä ja siitä toipumisesta(liikenneonnettömuus ja alaraaja halvaus) Taistelin 2vuotta yötäpäivää yltääkseni nykyiseen tilaani kepin kanssa köpötteleväksi .
Mutta ei ole kaksista jos liikuntakykykin säilyy ,mutta puhekyky menee .Siitäkin on 15 vuoden kokemus puheliaan isäni saatua aivoveren vuodon ja se puhesektori meni. Hän oli jo iäkäs ja jäi pois puheterapeutin hoidosta ja opetteli itse puhumaan sen verran kun oppi.Siihenkin totuttiin ja hän itsekin oppi oikein hyväksi näyttelijäksi samalla.
Sinänsä surullinen juttu ,mutta joskus kyllä piti nauraakin makeasti kommunikoinnin puuttuessa.
Nyt kun liikunta taidon menetyksen olen kokenut pidän tuota puheen menettämistä peikkona.
Kun vielä tänä syksynä jouduin Marevan kerhoon rytmihäitiöiden takia kieltämättä vähän ajatteluttaa ja yritän ainakin elämän tavoillani eehkäistä jos mahdollista.
Ainakin tiedostan sen mahdollisuuden. Aivoinfarktin koin v. 2000 helmikuussa. Yhdeksän vrk keskussairaalamme teholla toivat tiedon myös koetusta sydäninfarktista, mahdollisesti samaan aikaan. Seurauksia; kirjoituskyvyn menetys, aluksi käskyt sormille eivät toimineet PC:n kanssakaan. Nyt toimivat. terapiana ns. kuviosoittoharjoittelu (kyseinen terapia voitti muuutama vuosi sitten Vuoden valopilkku -palkinnon), kävelyyn jäi ongelmia samoin käsien hienomotoriikkaan. Olen vasenkätinen ja se ei enää siis toimi kuten ennen. Ajokortin (ajo-oikeuden) sain pitää 3 päivän tiiviiden psykologisten testien ja ajosimulaattorikokeiden jälkeen. Vuoden kuluttua infarktista söin puolisen vuotta mielialanappeja kuten myös vaimoni teki samaan aikaan(hänelle oli tehty toisen rinnan poisto syövän vuoksi). Kotona oli enempi hiljaista tuon ajan. Vuoden mittaisen sairausloman jälkeen siirryin työkyvyttömyyseläkkeelle. Myös vaimoni jäi eläkkeelle.
Korvien välisen toiminnan ja toki muunkin liikehdinnän vuoksi päätimme muuttaa Helsingistä maaseudulle, jossa olemme nyt olleet viitisen vuotta ja mukavalta tuntuu. Vauhti on vähentynyt niin, että Hesan reissuilta on rauhoittavaa ohjata auto kohti pohjoista ja kotia. Asioilla on tapana järjestyä. Hyvää alkavaa vuotta !
Pelkään todella ! Petin pohjassa vuosikausia toisten hoidettavna olemnen ei yhtään houkuta. On tietysti mahdollista kuntoutuksen kautta hieman parantaa elämänlaatua ja aivoverenvuotojakin on monen tasoisia. Toisista voi kuntoutua aivan työkykyiseksikin. Minulla on tietenkin työni kautta enemmän näitä hunompia kokemuksia joten pieni pessisimismi sallittakoon.
heips
minä en pelkää,oon sairastanu keuhkoveritulpan n. 8 vuotta sitten. meikun teholla meni 5 viikkoa koomassa (nukutettuna)
sen jälkeen muissa sairaaloissa 4 viikkoa, saikulla 9kk, mutta nyt taas täysillä mukana työelämässä, onneksi siihen kykenin, olin kuitenkin vaan 51 vuotias sairastuessani, vielä on 3½vuotta eläkeikään´.
En osaa pelätä,ohitusleikkaus on tehty kolmisen vuotta takaperin,eikä sydän oo sen koomin reistannut.
Kyllä peloista on suurimpia.On senverran lähi suvussa, että tiedän mitä pahimmillaan voi olla.Isä kuoli siihen.Veljelläni 50v ikäisenä ja pikku serkullani myös.Se kun on niitä monimutkaisimpia ennustettavia,miten toipuu.Se oma tahto on kaikista tärkein ja taistelu.Jos luovuttaa,niin siihen tilaan jää.
auringonsade
2010-02-07 20:18
Kyllä peloista on suurimpia.On senverran lähi suvussa, että tiedän mitä pahimmillaan voi olla.Isä kuoli siihen.Veljelläni 50v ikäisenä ja pikku serkullani myös.Se kun on niitä monimutkaisimpia ennustettavia,miten toipuu.Se oma tahto on kaikista tärkein ja taistelu.Jos luovuttaa,niin siihen tilaan jää.
Olen samaa mieltä kanssasi.
Minun äitini sairastui 80-vuotiaana ko.sairauteen.
Hän menetti puhekykynsä, ja oppi uudelleen elämään,.
kuitenkin kaikki elämän tärkeimmät toiminnot unohtaneena,.
so ruuanlaitto, puhtaus, raha-asiat. kaiken minkä ihminen tarvitsee
selviytyäkseen joka päiväisestä elämästä.
Olin myös äitini edunvalvoja ja voin sanoa: ei enää ikinä
edunvalvojaksi,. ostin jopa liikaa maitoa ja yhden kerran erehdyin
(siskoni kanssa) ostamaan kaksi (2) pakettia keiju margariinia... siitä minua
kuulusteltiin aika kauan,. mikä rikos.?
Äitini kuoli 5-vuotta sairastettuaan.
Ko tarina vahvisti meitä neljää sisarusta tuntemaan vahvaa sisaruutta,.
ja yhteis tuumaisuutta.
Onko sinulla näkemystä
ja kokemusta? Osallistu päivän
puheenaiheeseen!
Keskustelun säännöt
Täältä näet kaikki keskusteluaiheet
Onko pajatso-sormesi vielä iskussa? Onko yksikätinen rosvo? Kokeile maksuttomia nettipelejämme!
