Miten haluaisit viettää elämäsi loppuhetket?
Studio55.fi keskustelee tänään saattohoidosta. Mitä sinä tekisit, jos tietäisit, että elinaikasi on loppumaisillaan? Mitkä olisivat viimeiset toiveesi? Millaisessa paikassa haluaisit kuolla?
Saattohoitokodit ovat ehdottomasti ne paikat, missä haluaisin viettää viimeiset päiväni, mutta useimmille meistä se ei ole mahdollista, sillä koteja on aivan liian vähän. Suurin osa esim. syöpäpotilaista joutuu viettämään viimeiset päivänsä terveyskeskusten vuodeosastoilla tai sairaalan tiloissa. Ympäristö niissä on kaikkea muuta kuin viihtyisä. Kirjoitan kokemuksesta, sillä kaksi vuotta sitten saatoin oman rakkaan puolisoni viimeiselle matkalle terveyskeskuksen tiloissa. Sairautensa aikana hän alkoi kammoksua sairaalan rutiineita ja ilmaisi halunsa kuolla kotona. Yritin toteuttaa hänen toiveensa, mutta neljänä viimeisenä vuorokautena se ei enää onnistunut. Onneksi kaksi niistä hän oli jo koomassa.
Kotona -rakkaitteni luona ja hyvässä lääkityksessä.(yksin on huono).
Jos loppuaika olisi kivuliasta, niin mielummin sitten 'hyvä kuolema' eli eutanasia (ei kuolema paha ole, mutta jos on kipeetä niin tuskasena on kurjaa).
Kipua on ollut jo kohta 40 vuotta yötä-päivää läsnä, niin tarvisi enää kuollessa kärsiä.
Rakkaitteni kanssa <3
Isäni kuoli syöpään vajaat kaksi viikkoa sitten... Hän halusi kuolla kotona - täytimme hänen toiveensa. Lähtiessämme sairaalasta kotiin aikaa arvioitiin olevan muutamasta päivästä, muutamaan viikkoon.....
Aikaa kului viikko ja se oli kovaa taistelua kipuja vastaan...
Isäni kuoli syöpään vajaat kaksi viikkoa sitten... Hän halusi kuolla kotona - täytimme hänen toiveensa. Lähtiessämme sairaalasta kotiin aikaa arvioitiin olevan muutamasta päivästä, muutamaan viikkoon.....
Aikaa kului viikko ja se oli kovaa taistelua kipuja vastaan...
Äitini halusi vanhainkotiin,koska tunsi voimiensa vähentyneen ja silloinen mieheni ei oikein tullut hänen kanssaan.
Vanhainkodilla oli hyvä hoito ja hän sai omaa rauhaa ja oman huoneen. Hän toivoi vain, että saisi kuolla ilman kipuja. Lopulta häneltä meni puhe. Nuori lääkäri joka tutki hänet oli ihana ja äitini ymmärsi kaiken mitä hän puhui. Elinaikaa luvattiin 1-2 päivää, mutta niitä tuli viikko.
Viimeisellä hetkellä olin pitämässä häntä kädestä ja silittelin hänen poskeaan. Lähtö tapahtui kauniisti ja rauhallisesti. Hän oli 88 vuotias.
Itse olen hyvästellyt rakkaintani ja koen kuoleman luonnollisena tapahtumana.
Viesti poistettu koska sen kirjoittaja ei enää ole Studio55:n jäsen.
Enpäs osaa sanoa, missä haluaisin viimmehetket viettää. Mutta sen sanon, että esim. palvelukeskuksen vuode os, tai vanhainkodin, miksei sairaalankin, huone missä vietetään viimmeisiä hetkiä, ovat vitivalkoisia, ja sänky, yöpöytä, siinä se. Kuten edellä kirjoittaja kertoi, voisi huone olla lämmin sävyinen ja kodikas. Maali tuskin niin paljoa maksaa, että saadan väriä seiniin.
Saattohoitokoti saattaisi olla hyvä vaihtoehto, niitä vain on niin harvassa.
Toisaalta olisi hyvä lähteä "saapaat" jalassa kuten sanonta kuuluu.
Itse olen joutunut saattamaan omaiseni hautaan, niin vuode os. kuin kodin kautta. pihlaja
Viesti poistettu koska sen kirjoittaja ei enää ole Studio55:n jäsen.
Kuten useimmat. Kaatua "saappaat jalassa"!
Mieluimmin punttilavalla, kunnon raudat tangossa, mutta nyt se tuntuu utopistiselta.
Hei kaikki höpönassut! Meillä suvussa on sellaisen perinne, että vanhainkotiin tai saattohoitoon ei omaista jätetä. Kun kotonahoito koituu liian vaativaksi, niin omainen hoidetaan läheisten sukulaisten yhteisvoimin 24 t. /vrk. n.s. omaissaattohoidossa sairaalan vuodeosastolla. Isäni oli tällaisessa "saattohoidossa" 1,5 kukautta ja aitini 2 vikkoa. Tällinen hoitomuoto on mitä ihanin, sillä apuna on saraalan hoitohenkilökunta ja omaiset hoitavat sen mihin pystyvät. Meitä sisaruksia oli vanhmepien vuoteen vierellä öisin aina kaksi, joista ainakin toinen valvoi. Päivällä vierailijoita saattoi olla useita.Tällaiseen ruhtinaalliseen saattohoitoon meillä oli rahkeita, koska meitä oli 10.
Äitini oli "poissa" miltei koko kuolinkamppailunsa ajan, mutta isäni, joka kuoli keuhosyöpään, puhui ja oli "tiedolla" melkein viimeiseen hetkeen saakka.
Saimme isämme mukana palan taivasta, kuten hän pruukasi sanoa. Puhuimme kuolemasta ja siitä millaista taivaassa sitten on ja annoimme toisillemme lupauksia jälleennäkemisestä.
Aivan viimeisillään isälle ei oikein tahtonut mitkään kipulääkkeet riittää, ja hän saattoi yölläkin pyyttää varsinki minua ja Seija siskoani laulamaan "Hetki vain ja päivä kerrallansa", sillä kun hän kuuli tuon laulun, niin hän ei tuntenut kipuja. Muistan kuinka siskoni kanssa hyräilimme lopulta puoliunessa aamutuneille saakka tuota laulua, koska emme enää jaksanet laulaa.
Isäni lupasi minulle merkin, tai jonkinlaisen sanoman siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Olin isäni kuolinhetkellä kirjastossa, kun yht´äkkiä kuulin korvissanii, tai pääni sisällä soitettavan tuota samaa virttä, jota siskoni kanssa niin useasti olimme laulaneet. Katsoin kelloa ja panin kellonajan mieleen. N. puolentunnin kuluttua soitti veljeni ja kertoi, että Isän on päässyt viimein "kotiin". Kerroin veljelleni tapauksen, jonka koin kirjastossa ja veljeni kertoi, että kuolinhetki oli juuri tuo sama kellonlyömä.
Näin minäkin haluaisin lähteä täältä ... haluaisin kuolla kuten oikean kristityn tuleekin kuolla ... Jeesuksen sana huulillaan ja toivo rakkaitten omaisten, ystävien ja sukulaisten jälleennäkemisestä.
Sorry, mun runsaat kirjoitusvirheet, mutta tilanne on tämä; jollen kirjoita tosi nopeasti, niin että näppäimistö savuaa ja heti lähetä lukematta ja tarkastamatta viestiä, niin lähetys ei onnistu. Olen ainakin sata kertaa turhautunut tänne Studio55-sivustolle kirjoittamiseen juuri tuon "lähetys-errorin" (vian) syystä. Erroria vain lykkää. Mikä avuksi? Ennen tätä "mukamas uudistusta" ei tällaista ongelmaa ollut. Kaikki ongelmat viestin lähetyksessä tuli sen jälkeen, kun nuo ruotsalaiset päästettiin sorkkimaan tätä sivustoa. Näin on jämtti.
Anne-margareta-teillä suvullanne on hieno asia se,että voitte omaiset saattaa viimeiselle matkalle kotona.-Kaikilla ei ole kuitenkaan sitä mahdollisuutta ja se pitää vain hyväksyä!
Mieheni sisko oli aikoinaan Helsingin Terhokodissa viimeisiä aikoja ja välillä kotona miehensä luona.Hyvin toimi.Hän kuoli keuhkosyöpään 40-vuotiaana.Mieheni äiti kuoli rintasyöpään kotonaan 55-vuotiaana.Hän halusi niin.
Oma äitini kuoli kotiini keuhkotuberkuloosiin,ollessani kolmi-vuotias.Muistan sen rauhallisen kuolinhetken.Sisareni,joka menehtyi 29-vuotiaana rintasyöpään,oli melkein loppuun asti kotona.
Veljeni sai olla lähes viimeiseen asti kotonaan,kuollessaan 54-vuotiaana paksunsuolensyöpään.Toinen veljeni lähti ´saappaat jalassa´kodissaan 52-vuotiaana-sydänveritulppaan.
Paikkakunnallani ei ole syöpään sairastavien saattokotia.Aikoinaan,jo edesmennyt työtoverini valitteli sitä.Onneksi hänen ei tarvinnut olla sairaalassa kuin yksi vuorokausi ennen kuolemaansa.(Joskus olen jopa miettinyt,josko voisin perustaa tällaisen saattokodin.)
Niin,mitenkö ja missä itse haluaisin täältä lähteä?-En sitä nyt mieti!-Onneksi elämässäni on niin paljon kaikenlaista toimintaa,joka vie kaiken aikani.
----Vaikka tietäisin huomenna kuolevan,istutan tänään omenapuun----
Sanotaan usein että ns. seisovilta jaloilta lähteminen olisi se paras tapa. No, ehkä itselle mutta ei läheisille. Asiat jää usein sanomatta. On läheisille kamalaa kuulla että joku oli juuri äsken tässä mutta nyt jo lopullisesti pois.
Itse haluaisin elää 90v. ja järjissäni ja siten että läheiset olisi kanssani ja olisi puhuttu asiat. Tosin uskon että puhumista ei olisi koska me puhutaan jo nyt kaikki perheen kesken. Kipuja kyllä pelkään. Pelkään että joudun jättämään tämän elämän liian aikaisin. Vihoviimeinen tilanne olisi että joutuisin lojumaan vuodeosastolla viimeiset vuoteni ja aikani. Siellä elämä on epäinhimillistä. Kuin eläimet karsinassa ja syöttöautomaattihoitajat käy puolihuolimattomasti ruokkimassa ja vaihtamassa lakanat kovakouraisesti. Vanheneminen tuntuu kyllä vaikealta kun on seurannut sitä läheltä. Olisin eilen mennyt kassalla auttamaan yhtä vanhaa mummoa jolla oli paljon ostoksia ja tuntui olevan ongelmissa mutta eräs nainen ehti ennen. Tuli ihan oma äiti mieleen.
Pääasia että rakkaani eli perheeni olisi kanssani. Jos pystyvät, se ei ole helppoa saattaa läheinen pois.
rianne
2012-01-19 18:45Sanotaan usein että ns. seisovilta jaloilta lähteminen olisi se paras tapa. No, ehkä itselle mutta ei läheisille. Asiat jää usein sanomatta. On läheisille kamalaa kuulla että joku oli juuri äsken tässä mutta nyt jo lopullisesti pois.
Itse haluaisin elää 90v. ja järjissäni ja siten että läheiset olisi kanssani ja olisi puhuttu asiat. Tosin uskon että puhumista ei olisi koska me puhutaan jo nyt kaikki perheen kesken. Kipuja kyllä pelkään. Pelkään että joudun jättämään tämän elämän liian aikaisin. Vihoviimeinen tilanne olisi että joutuisin lojumaan vuodeosastolla viimeiset vuoteni ja aikani. Siellä elämä on epäinhimillistä. Kuin eläimet karsinassa ja syöttöautomaattihoitajat käy puolihuolimattomasti ruokkimassa ja vaihtamassa lakanat kovakouraisesti. Vanheneminen tuntuu kyllä vaikealta kun on seurannut sitä läheltä. Olisin eilen mennyt kassalla auttamaan yhtä vanhaa mummoa jolla oli paljon ostoksia ja tuntui olevan ongelmissa mutta eräs nainen ehti ennen. Tuli ihan oma äiti mieleen.
Pääasia että rakkaani eli perheeni olisi kanssani. Jos pystyvät, se ei ole helppoa saattaa läheinen pois.
Voi miten ikävää jos vuodeosastohoidosta on noin ikävä kuva; itse ainakin hoitajana teen työni niin ihmisläheisesti kuin mahdollista.Olen itse kasvanut "mummin tyttönä", mummini kuoli jo 1969 jolloin olin nuori tyttö. Mummoni oli silloin vuodeosastolla ja huoneessa jossa oli täysin dementoitunut toinen potilas joka esim. "meni" hevosella saunaan(mummoni sairasti syöpää, oli muuten täysin virkeä)Minusta se oli järkyttävää; varmaan sieltä jäi itselle sellainen kokemus että sairaanhoitajana tekee kyllä kaikkensa potilaiden eteen ja hyvinvoinnin lisäämiseksi. Osastoilla on ikävä kyllä kiire, se antaa varmaan kuvan siitä että hoitajat eivät välitä; kyllä me välitämme; jos minä tuntisin itseni "syöttöautomaatiksi" niin vaihtaisin kiireellä alaa:) Ja mitä kivunhoitoon tulee; nykyisin ei kyllä missään pitäisi olla sellaista tilannetta että kipua ei lievitettäisi tarpeeksi(poikkeuksena voi olla potilaat joille on kehittynyt huumelääkeaddiktio; jolloinka hoitajallakin on kova paikka miettiä ovatko potilaan kivut totta vai tarua)
Onko sinulla näkemystä
ja kokemusta? Osallistu päivän
puheenaiheeseen!
Keskustelun säännöt
Täältä näet kaikki keskusteluaiheet
Tulevat aiheet ja vieraat
Avun tarpeessa? Katso nettikoulu!
Tutustu Studio55.fi-kasvoihin
Onko pajatso-sormesi vielä iskussa? Onko yksikätinen rosvo suosikkisi? Kokeile maksuttomia nettipelejämme!
