Kokemuksia ADHD:sta
Onko sinulla tai tuttavallasi/perheenjäsenelläsi todettu ADHD? Ymmärretäänkö sairautta tarpeeksi? Minkälaisia keinoja on olemassa selvitä ADHD:tä sairastavan kanssa? Minkälaisia konkreettisia vaikeuksia se tuo elämään? Kerro kokemuksistasi!
30-vuotiaalla pojallani on todettu joitakin vuosia aikuisiän ADHD. Monta asiaa hänen kohdallaan loksahti kyllä "kohdalleen" tuon tiedon kuultuani. Olin jo lukenut muuten vaan paljon ADHD-kirjoja ja artikkeleita ja epäillytkin vähän jo tuota. Olen juuri lukemassa Markku Mutasen kirjaa: Ylivilkas lapsi, lennokas aikuinen. Suosittelen! Juuri tuollaista se on meilläkin ollut kutakuinkin. Tosin pienenä hän ei mielestäni ollut kauhean vilkas. Ideoita on hänellä vaikka muille jakaa! Hän tarttuu kakeen mielenkiintoiseen ja kaikki jää sitten kuitenkin kesken. Rahavaikeuksiakin on ollut aikasen paljon ja entiset ystävät ovat "kaikonneet". Tiedän joitakin muitakin ADHD ihmisiä, ja mielestäni he ovat rakastettavia tyyppejä, vaikkakin välillä hermostuttaviakin;) Missähän menee se raja, ketkä diagnosoidaan ADHD-ihmisiksi? Luulen, että he ovat tälle meidän ihmiskunnalle ja elämälle jonkinlainen "lahja", jota ammentaa!
Viesti poistettu koska sen kirjoittaja ei enää ole Studio55:n jäsen.
Itselläni on todettu muutama vuosi sitten ADHD aikuisiällä.
Asiaa on tutkittu ensimmäisen kerran ollessani alle kouluikäinen, mutta -60 luvulla ei Suomes osattu diagnsoida. Olin jopa Lastenlinnassa 10v. iässä vuoden verran. Epkriiseissä kerrottiin kaikki ADHD:n oireet, mutta nimeä ei osattu antaa.
Valitettavaa tässä on se, että elämäni olis voinut mennä apremminkin, jos olsiin osanut ottaa "ohjat" omiin käsiin ADHD:den kanssa. Ihmettelin vaan usein, et miks ihmiset ovat niin tyhmiä, etteivät tajua minua ja hermostuin heihin.
Olin nuorena varsinainen "peterpan", aika lapsekas ja yltiöoptimisti ja vauhdikas. Se etten joutunut ihan "hungingolle", johtuu ankarasta kodistani ja pelostani vanhempiani kohtaan. Alkoholsiti isäpuoleni näytti "mallia" mihin alko voi viedä, joten en sitä hirveesti ihan nuorena ottanutkaan, jossain vaihees kun en osannu käsitellä neagtiivisia asioita, niin harrastin viikonloppuisin itseni "nollaamista" eli bailaamista vauhdikkaasti.
Huumeita en ole koskaan edes kokeillut, en oel halunut kadota mihinkään outoon maailmaan ja pelkäsin riippuvuutta. Vankilaakin olen pelännyt niin paljon, että rikoksen poluilta olen siksi pysynyt poissa. Minulla on ollut tarve näyttää ainakin aikoinani isäpuolelleni, että minusta on johonkin. Hän mollasi minua aina sanoi, ettei tosta likasta tule mitään ikinä, laiska ja tyhmä, lyhyesti kiteytettynä.
Rikoksiin en ole vajonnut myös siksi, että en ole kokenut sen olevan minun arvolleni sopivaa, mielestäni tyhmät ihmiset tekevät rikoksia (ei se tietysti aina mene niin, mutta näin ajattelin nuorena, siksi selvisin siitä asiasta). Vanhana olen jo viisaampi muutenkin ;)
Nykyisin en ota ees nollatakseni alkoa, koska en halua kärsiä seuraavaa päivää krapulassa.
Valitettavasti olen menettänyt työkykyni ja olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen polttanut itseni 2 kertaa loppuun työelämässä, koska en ole osannut hidastaa. On ollut vissiin jääny se "päälle", että on ollu pakko näyttää, etten ole tyhmä enkä laiska. Työ on ollut aina laadultaan sellaista, missä olen itse saanut määrätä työni, niin ettei joku ihminen ole sitä suoraan määritellyt, että mitä teen seuraavaksi jne.. Ja työ on ollut sellaista, että jos joku juttu ei toimi niin teen jotain muuta jne.. Auktoriteetteja olen aina halunut uhmata, koska ovat mielestäni ylimielisiä käskyttäjiä.
Ainoa mihin en ole voinut vaikuttaa, siihen että työmäärä kasvoi liiaksi ja siksi menetin työkykyni. Kiristin vaan tahtia ja sehän minulla onnistui, olen aina ollut nopea toimija. Se valitettavasti koitui minun tappiokseni se nopeus. Minulla on ollut aina tarve tehdä työni hyvin ja mieluiten vähän paremmin kuin hyvin, tämän luulen johtuvan kotikasvatuksesta ja uhmakkuudestani, näyttämisen halusta, että kyllä mä selviin.
Kamppailen edelleen tämän oireyhtymän kans joka päivä ja edelleen tulen hyvin usein väärinymmärretyksi. Vaika itse jo tiedän msitä on kyse ja siksi olen opetellut kantapään kautta toimimaan oikein.
Tylsistyn hirveen helposti ja ahdistun silloin. Olen muuttanut usein elämässäni ja työpaikkojakin on ollut useita, koska olen kyllästynyt ja halunut haasteita lisää. Nyt ei valitettavasti oel enää siihen mahdollisuutta, stressinsietokykyni on revitty riekaleiks ja en teidä miten enää selviäisin työpäivää töissä, ehkä joskus satunnaisesti tai osa-aikaisesti. Turmiollista on mulle tää nykyajan liian kova tahti ja oma täydelllisyydentavoittelu ja uhmakkuus. Arvostin itseäni työssä onnistumisen kautta.
Olen huomannut että oeln luova ihminen ja tykkään ajatell asioita, käytännön ihminen en ole. Vaik olen luova, niin en teidä olenko missään hyvä, koska se "osasto" tapettiin minussa lapsena. Onnistuin kyl asioissa, missä olin täysillä mukana ja tykkäsin siitä. Tein nuorena likkana vaatteitakin itselleni, sain niistä onnistumisen hyviä fiiliksiä. Ja sitä, että en sulautunut massaan vaan olin oman tien kulkija.
Olen yrittänyt kantapään kautta opettaa itseäni, että mitä virhettä ei saa toistaa. En hän aina edes ole pitänyt jotain asiaa virheenä, mutta jälkeenpäin sen olen huomannut.
Diagnoosi auttoi minua sen verran, että ymmärrän varoa karikoita, mitä just tässä oireyhtymässä voi tulla eteen.
Olen opettanut itselleni KÄRSIVÄLLISYYTTÄ, ja olen kehittynyt paljon ikääntyessäni. Olen kehitellyt itselleni rutiineja, jotta en unohtelis asioita, se oli töissä varsinkin tarpeen. Opin hitaasti ainakin omasta mielestäni kun menin uuteen työhön, en teidä olinko itsellini liian ankara vai olinko todella hidas oppija. Mutta tämä johtui, ettei asiat vaan jääneet mun mieleen, kun en kyennyt keskittymään rittävästi. Voin sanoa, että asiat jäi pikku hiljaa "lihasmuistiin" Kehitin rutiineja, jotta selviän ja opin tajuumaan asioiden yhteydet pikku hiljaa, vaik joissain asioissa ei mielestäni ollut kovinkaan paljon järkeä. Mut mikä mä olen sanomaan missä on järkeä, hih..mähän ajattelen asioista muutenkin eri tavoin, olen huomannut.
Ikuinen kakara mä oon ja olen opettanut itseäni pitämään sen ominaisuuden kurissa, koska sitä ei oikein ymmärretä täs iäs kun on jo 53v.
valkoinensulka
2009-09-28 10:19
Mielenkiintoista että mitä enempi lääketiede kehittyy sitä sairaampia ovat ihmiset, kiireestä kantapäähän ei ole tervettä paikkaa, oma mielipiteeni on että tuo jota sairaudeksi sanotaan on vain ihmisen omaa luonnetta, toiset on vilkkaampi kuin toiset, ja jokaisessahan meissä on noita samoja luonteenpiirteitä, poikani oli pienenä aika vilkas, nyt rauhallinen aikuisena, olisiko hänelle pitänyt alkaa syöttää lääkkeitä, tää ihmiskunta on niin lääkittyä kansaa, kyllä lääkkeistäkin apua on mutta miten paljon turhaa lääkitystä.
Tyypillistä ylimielisyyttä. Kaikilla ei oel kyse "luonteesta". Ehkä se on pojallasi sitä, mutt itselläni se ei sitä ole. Käytännön asioissa selviytyminen on ollut usein karikkoista ja en ole ymmärtänyt yhtään mitään miksi näin on.
53v. oeln edelleen ADHD ihminen, halusin sitä tai en, särmät ovat iän mittaan hioutuneet, mutta edelleen joudun tekemään enemmän töitä selvitäkseni tämän kanssa. Daignoosin vuoksi oeln oppinut ymmärtämään miksi toimin eri tavoin kuin ihmiset yleensä. En osaa lukea rivien välistä ihmisten vihjeitä ja sitähän ihmiset näyttävät odottavan.
Oletan myös että ihmiset tarkoittavat sitä mitä sanovat, eikä jotain muuta.
Tiedän mistä puhun, koska tiedän takuuvarmasti mikä olen tällä elämänkokemuksella!!!
valkoinensulka
2009-09-28 10:19
Mielenkiintoista että mitä enempi lääketiede kehittyy sitä sairaampia ovat ihmiset, kiireestä kantapäähän ei ole tervettä paikkaa, oma mielipiteeni on että tuo jota sairaudeksi sanotaan on vain ihmisen omaa luonnetta, toiset on vilkkaampi kuin toiset, ja jokaisessahan meissä on noita samoja luonteenpiirteitä, poikani oli pienenä aika vilkas, nyt rauhallinen aikuisena, olisiko hänelle pitänyt alkaa syöttää lääkkeitä, tää ihmiskunta on niin lääkittyä kansaa, kyllä lääkkeistäkin apua on mutta miten paljon turhaa lääkitystä.
Kirjoituksesi on juuri sellaisella asenteella kirjoitettu, jolla varustetut ihmiset ovat vaikeuttaneet poikani elämää aikoinaan. Ymmärtämättömyyttä, välinpitämättömyyttä ja kykenämättömyyttä erottaa, mikä on "normaalia" vilkkautta ja mikä esim. ADHD:n aiheuttamaa. Ehkä silloin, kun poikasi oli nuori, ei vielä voitu eroitella, kenellä on ADHD kenellä ei. Saat olla kiitollinen, että poikasi on rauhallinen aikuinen. Sitä minäkin toivon omalle pojalleni.
Jos diagnoosi auttaa ihmistä itseään ymmärtämään omaa toimintaansa ja hyväksymään erilaisuutensa, se on meidän kaikkien etu. Kaikki eivät lääkkeitä tarvitse vaan toimintatapojaan muuttamalla pystyy hallitsemaan oman toimintansa. Minä itse en ole koskaan käyttänyt lääkkeitä kuin poikkeustilanteissa. Eikä myöskään poikani, jolla ADHD todettiin aikuisiällä. Monen mutkan kautta, koulukiusaukset kokeneena, opiskeluja aloittaneena ja kesken lopettaneena, epäasiallista kohtelua saaneena niin opettajilta kuin toisilta oppilailta sekä ihmisiltä yleensä, hän on nyt löytänyt itselleen rinnalle ihmisen, jonka kanssa arkea elettäessä asiat näyttävät sujuvan. Hyvät harrastukset ovat myös olleet kantava voima.
Kiitos Studio55:lle hyvästä ohjelmasta ja nimenomaisesti ADHD:n tuomisesta esille.
valkoinensulka
2009-09-28 10:19
Mielenkiintoista että mitä enempi lääketiede kehittyy sitä sairaampia ovat ihmiset, kiireestä kantapäähän ei ole tervettä paikkaa, oma mielipiteeni on että tuo jota sairaudeksi sanotaan on vain ihmisen omaa luonnetta, toiset on vilkkaampi kuin toiset, ja jokaisessahan meissä on noita samoja luonteenpiirteitä, poikani oli pienenä aika vilkas, nyt rauhallinen aikuisena, olisiko hänelle pitänyt alkaa syöttää lääkkeitä, tää ihmiskunta on niin lääkittyä kansaa, kyllä lääkkeistäkin apua on mutta miten paljon turhaa lääkitystä.
Todella yksioikoista ajattelua. Normaali vilkkaua on aivan eri asia kun ADHD. On todella tärkeää hoitaa sairautta ja henkiön itsensä sisäistää se. Raskasta on elää kysesen ihmisen kumppanina, jos asia ei olae hoidossa.
Viesti poistettu koska sen kirjoittaja ei enää ole Studio55:n jäsen.
valkoinensulka
2009-09-28 17:53
omapahan on mielipiteeni, enkä ole ylimielinen, tää on tään foorumin vitsaus se että omia mielipiteitä ei saa sanoa, en väitä että olen täysin oikeassa, mutta niinkuin sanoin että lääketiede on niin kehittynyt että tervettä paikkaa ei löydy ihmisestä. Jos on yli vilkas niin eihän se suinkaan ole paha asia, siitähän on hyötyä, niinkuin Luttinen sanoi.
Hyvä kun sanoit mielipiteesi ja se herätti keskustelun. Et varmastikaan ole ylimielinen, vaan aihe on todella herkkä varsinkin meille, jotka olemme vuosikausia taistelleet omaisemme puolesta, apua saamatta. Vilkkaus ja tempperamentti ovat hyviä asioita kun ne ovat hallinnassa, tai kuten äitin sanoi "on mistä tasoittaa iän myötä". Lääkkeiden tuppaaminen joka paikkaan ei ole ollenkaan hyvä asia, aina ensin pitäisi miettiä muita vaihtoehtoja. Kuten olemme viimeaikoina kuulleet, miten meidän vanhuksiamme kohdellaan, jotta heidät saadaan hiljaisiksi. Inhimmillisyys ei saa kadota missään olosuhteissa.
Onko sinulla näkemystä
ja kokemusta? Osallistu päivän
puheenaiheeseen!
Keskustelun säännöt
Täältä näet kaikki keskusteluaiheet
Tulevat aiheet ja vieraat
Avun tarpeessa? Katso nettikoulu!
Tutustu Studio55.fi-kasvoihin
Onko pajatso-sormesi vielä iskussa? Onko yksikätinen rosvo suosikkisi? Kokeile maksuttomia nettipelejämme!
